Aina kun olen todella tiennyt jostain jotain ja sitten nähnyt tätä tietoutta käsiteltävän mediassa, olen havainnut että käsittely on vajaata ja toispuoleista, ei-ymmärtävää.

Tämä on ilmennyt esimerkiksi 1990-luvulla, kun Kolmas aste -niminen ohjelma käsitteli video-pelaamista ja otti siihen äärimmäisen kielteisen kannan. Commander Keen -pelistäkin löydettiin tuhoamisen ja väkivallan tuomittava pohjavirta. Muistutti Amerikasta tuttua moraalipaniikkia ja väärien tahojen syyttelyä monimutkaisista ongelmista.

Muita esimerkkejä. Ulkomaiset matkailuraportaasit Suomesta. Niiden kautta huomaa, että Suomesta tehdään selkeämpi tarina ja selkeämpi kokemus kuin mitä se oikeasti on suomalaiselle suomalaisessa arjessa. Siitä luodaan myytti. Matkustelu onkin myyttinen matka, ja tällaiset raportit karttoja haltijoiden maahan? Vaikka matkailu onkin maallista kuten nykyään lähes kaikki. Ja siksi matkalla ei voi olla myyttitarinoiden voimaa. Mutta tämänkin ajatuksen olen omaksunut akateemisesta kirjallisuudesta. Tietynlaiset akateemiset tahot haluavat nähdä kaikessa jungilaista myyttistä ulottuvuutta. Mutta totisesti minä kysyn: onko sitä oikeasti todella edes olemassa? Mitä jos mitään syvyyttä ei ole, ja kaikki onkin arkea? 

Yksi esimerkki olisi myös Jussi Halla-aho. Luin hänen blogiaan joskus vuoden 2006 tienoilla, muistan kun alkoi se kohu hänen kommentistaan liittyen loisimisesta suomen-somalialaisten geneettisenä piirteenä tai jotain sen kaltaista. Seurasin tähän asiaan liittyvää uutisointia lähinnä Yleltä ja Hesarista. Ja havaitsin että uutisoinnissa ei juuri koskaan kerrottu tilanteesta kokonaisvaltaisesti. Niissä ei kerrottu että Halla-ahon kommentti oli luotu ikään kuin parodioimaan tekstiä jonka mukaan väkivalta ja vaimonhakkaus yms. ovat suomalaisten miesten geneettisiä erikoispiirteitä. Olin aivan häkeltynyt siitä, että tämä asia ei ollut uutisoinnissa esillä. Korostan siis, että yleisesti ottaen luotan suomalaisen median laadukkuuteen, objektiivisuuteen ja niin edelleen. Enkä todellakaan omaa sellaista maailmankuvaa, jossa pitäisin valtavirtamediaa täysin saastuneena ja asenteellisena propagandana. Asenteeni on kaukana sellaisesta. Mutta tämä yksi esimerkki aukaisi silmäni kunnolla siihen, että läheskään kaikkeen mitä mediassa kirjoitetaan ei voi luottaa. 

On hyvin yleistä luoda jostain ihmisestä mediassa tietynlainen hahmo, ja sitten kertoa hänestä aina sen saman sapluunan kautta. Jos jotenkin saadaan esitettyä vaikkapa äärioikeistoyhteys, vaikka se olisi kuinka kaukaa haettu, sitä toistetaan aina kun kyseisestä henkilöstä puhutaan. Se on hänen attribuuttinsa kuten vaikkapa Pyhällä Barbaralla on attribuuttina kolmi-ikkunainen torni. Mutta eikö oikeasti jokainen ihminen ole monimutkaisempi ja inhimillisempi kokonaisuus, kuin se millainen kuva hänestä lehdistössä annetaan. Luultavasti on. Mutta jos ihmisten olemuksen koko kirjo otettaisiin 100% huomioon, niin tietenkin sitten ei kenestäkään voisi sanoa mitään. Tämä on taiteen olemus. Asiat pitää kärjistää ja esittää merkityksellisinä. Ihmiset ovat taiteessa selkeitä ja heillä on selkeitä tarinoiden kaaria. Kun ihminen voidaan esittää tarpeeksi yksioikoisesti mediassa, hänestä saadaan selkeä nappula, jota voidaan aina käyttää, ja hänen monimutkaisempi ihmisyytensä unohdetaan. 

Toisaalta en ole kyllä mikään Jussi Halla-ahon kannattaja. Mielestäni hänen argumenttinsa eivät loppujen lopuksi ole loppuun asti loogisia. Hänen blogi-kirjoituksissaan oli usein tällainen sapluuna, että ensin kerrotaan jostain todellisista epäkohdista ja sitten lopussa mennään fantasian puolelle. Lukijat ehkä siis seurasivat sinne fantasiaan, koska alku oli niin realistinen. Lisäksi hänellä ei minusta ollut useinkaan selkeitä loogisia lukuja joilla osoittaa maahanmuuttokuvion turmiollisuus. Nykyään kun hän on noussut PS-puolueen johtoon hänen pitää ylipäätään puhua niin kuin poliitikon, ja kritikoida hallitusta teki tämä mitä vaan, ja muutenkin pakko käyttäytyä tylsemmin. Mutta silti Halla-aho kyllä edelleen ymmärretään monesti väärin. Hän on mörkö. Kun hänet valittiin PS-puolueen johtoon, muut puolueet kieltäytyivät yhteistyöstä eivät siksi mitä Halla-aho todella ajattelee, vaan mitkä hänen attribuuttinsa ovat. 

 

Seuraava esimerkki ja varsinainen aiheeni on Jordan Peterson. Kuulin hänestä kaksi vuotta sitten keväällä 2018. Katselin hänen puheitaan Joe Rogan -podkästeissä. Olin erittäin vaikuttunut... ehkä muutaman päivän. Sitten havaitsin, että hän toistaa aina samoja juttuja, hänellä on aina samanlaiset puheen maneerit. Hän ottaa puheenvuoron, menee erittäin koukeroisesti ja kiinnostavasti asioihin ja on innostunut ja aggressiivinenkin ja lievästi maaninen (positiivisella tavalla). Mutta loppujen lopuksi hän ei sano mitään todella uutta ja erikoista. Hän on pohtinut persoonallisuutta ja uskontoja ja myyttejä vahvasti Jungin kautta. Hän haluaa nähdä ja löytää syvällistä merkitystä arjesta. Hän ei kannata nihilismiä. Hän on siis osa samaa projektia kuin Nietzsche ja Jung. 

Mutta loppujen lopuksi ärsyttää sekin miten hän tekee kaikesta intensiivistä. Hän lähestyy tärkeitä pointteja sellaisella puhumisen tavalla mikä muistuttaa ihmisen lähestymistä pyhää. Ja kun hän pääsee tämän pyhän äärelle hän ei aivan täysin uskalla katsoa sitä silmiin... hän ei pysty enää kertomaan siitä tavallisin sanoin ja tavallisen intonaation keinoin, vaan maaninen draivi saavuttaa huippunsa. Eikä tässä ole mitään vikaa, mutta kun sen saman näkee hänen maneereissaan uudestaan ja uudestaan näissä podkästeissä ja luennoilla, niin se tuntuu jotenkin... tylsältä. Vaiko miltä? Huijaukselta? Että se vilpittömyys ja aitous joka niissä tuntui olevan, ei olekaan sitä, koska se toistuu ja toistuu.

Jollain tasolla hän on myös hyvin egoistinen henkilö. Q&A -osioihin vastatessaan hän vastaa intensiivisesti ja polveilevasti. Ja tuntuu ettei hän todella haluaisi oikeasti vastata kysyjän kysymykseen, vaan esittää vain muille taas riikinkukonsulkiaan. Toisaalta kaikki ihmiset ovat egoistisia. Ja lisäksi Petersonin tämä puoli jota egoismiksi kutsun ilmentyy hänellä kuitenkin melko vähän ärsytystä aiheuttavassa muodossa. Hän ei brassaile tiedoillaan eikä tunnu kovin ylimieliseltä muita kohtaan. Mutta hänellä on kuitenkin paljon sanottavaa ja varmaan valtava itseluottamus. Ja usein haastatteluissa joissa on muitakin vieraita kuin hän, hän dominoi ilmatilaa ja puheaikaa, eikä anna muiden puhua. 

Lisäksi koen että hän osittain näyttelee luennoillaan, eikä ole vilpitön. Aina kun hän menee mielestään syvälle ja alkaa puhua erinäisten ihmisten teorioista, hän menee puhemoodiin jonka tarkoitus näyttäisi olevan mielihalu kerätä ja kerjätä yleisöltä ihailua siitä, että hän on niin syvällinen. Mutta näitä samoja asioita voitaisiin käsitellä ihan tavallisen puhemoodin ja tavallisen intonaation puitteissa. Petersonilla on myös tapa mennä sivuraiteelle, kertoa pitkä osio jostain toisesta hänelle mieleen juolahtaneesta teoriasta, ja sen jälkeen sanoa "well anyways that was that..." ja sitten palata taas raiteelle. Ja minusta tuntuu aina näissä tilanteissa, että juuri se hetki kun hän sanoo "well anyways", hetki joka kuulostaa nöyrältä onkin itse asiassa hyvin egoistinen hetki, jossa hän nauttii siitä että sai tehdä tämän sivupolun ja osoittaa muille kuinka lukenut on. Eräällä tavalla tässä kaikessa ei kylläkään ole mitään väärää. Mutta jotenkin se vain ärsyttää minua. En ole varma miksi. Ehkä koska pidän ihmisistä, jotka koen rehellisinä, vilpittöminä ja aitoina. Enkä koe Petersonin täyttävän näitä ehtoja. Koko homma on yhtä harjoiteltu kuin stand up -koomikon spontaanilta vaikuttamaan pyrkivä esitys. 

Mutta sitten on vielä tämä Petersonin aikaansaama reaktio maailmassa, jossa on mielestäni epäloogisia piirteitä. Käsitykseni mukaan Peterson tuli tunnetuksi ilmaistessaan sellaisen kantansa, että hänen mielestään yliopistojen työntekijöitä Kanadassa ei pitäisi pakottaa uuden lain nojalla kutsumaan ihmisiä heidän valitsemillaan persoonapronomineilla. Kohteena olivat siis kolmannen persoonan persoonapronomit sellaisten ihmisten osalta jotka eivät koe olevansa perinteisessä sukupuolidikotomiassa he/she vaan jotain muuta. Pronomini voisi olla esimerkiksi zer tai jotain tällaista. 

Tocqueville-efekti = Mitä lähemmäksi tullaan todellista tasa-arvoa, sitä äärimmäisemmiksi muuttuvat havaittujen tasa-arvoepäkohtien aiheuttamat reaktiot. Tämä tarkoittaisi, että kun ollaan selkeän ongelman pragmaattisessa tasossa vielä läsnä, niin silloin keskitytään niihin käytännön muutosten aikaansaamiseen esimerkiksi lainsäädännön kautta. Vaikkapa naisten äänioikeuden saaminen. Sukupuolten tasa-arvon kirjaaminen lakiin. Ja niin edelleen. Nykyään Pohjoismaissa on todennäköisesti sukupuolten välillä tasa-arvotilanne parempi kuin koskaan ennen koko ihmiskunnan historiassa. Nykyään on kuitenkin mahdollista nähdä todella äärimmäisiä tunnepitoisia reaktioita suomalaisenkin yhteiskunnan tasa-arvo-ongelmista. 

 

Reunahuomatuksena haluan sanoa, että nykyään siis Pohjoismaissa sukupuolten tasa-arvon korkea aste tarkoittaa sitä, että kumpikin sukupuoli voi tehdä mitä haluaa. Eikä laki sukupuolita esimerkiksi ammatteja. Ja jos ja kun tämänkaltainen tasa-arvo ei toteudu jossain maissa, kuten esimerkiksi Italiassa, niin meillä olisi pohjoismaisittain tapana sanoa, että Italiassa on tasa-arvo-ongelmia. Ajatellaan 1800-luvun alun Italiaa. Millainen oli naisten asema siellä? En tiedä, mutta oletan että äänioikeutta ei varmasti ollut, ja todennäköisesti lakiin oli kirjattu kaikenlaista asiaa jonka nojalla nainen ei ollut tasa-arvoinen toimija yhteiskunnassa, vaan miesten holhouksen alainen. Mutta mitä jos monet isoäidit pyörittivät koko perhekuntaansa ja miehiään ja poikiaan ja vävyjään. Mitä pitäisi ajatella siitä, että joillakin vaimoilla/isoäideillä oli valtavasti valtaa perheensä miehiin? Lakien mukaan naiset olivat huonommassa asemassa, mutta perhepiirissä näin ei välttämättä ollut. Toisaalta perheessäkin oli mahdollista (oletan), että mies saattoi tappaa vaimonsa, jos epäili tätä uskottomuudesta. Mutta kuitenkin siis olen sitä mieltä, että käsitykseni mukaan yleinen feministinen teoria patriarkaatista ei täysin selkeästi päde. Jos se siis tarkoittaisi sitä, että miehet alistavat naisia 100-0. Tilanne on paljon epäselvempi, koska naisillakin voi olla paljonkin valtaa, vaikka sitä ei lakiteksteissä näy. Jos ajateltaisiin, että patriarkaatti on kaikkialla ja sitä vastaan pitää taistella, ja jos sitä vastaan ei jatkuvasti hyökätä se valtaa taas lisää alaa... Jos ajateltaisiin näin, niin voitaisiin nähdä nyky-suomalaisessa yhteiskunnassakin taistelukenttä. No mutta en tiedä sitten. Ehkä esittämäni ajatus patriarkaatista oli itsessään vain karikatyyri siitä mitä ajatellaan. Joka tapauksessa pointtini oli se, että jossain yhteiskunnissa saattaa olla eräänlaista tasa-arvoa ja naisten valtaa paljonkin, vaikkei se olisikin pohjoismainen tasa-arvomalli. 

 

Nyt siis Petersonin kommentteihin kohdistuva reaktio on mielestäni esimerkki Tocqueville-efektistä. Ja se on esimerkki myös siitä, että kun filtteröi todellisuuden tietyllä teorialla, voi saada itsessään aikaan hyvin ylimitoitettuja reaktioita. Jos henkilöllä on "ladattuna" päähänsä jonkinlainen hyvin mustavalkoinen ja intensiivinen sukupuolen tutkimuksen teoria, niin Petersonin kaltainen ihminen koodataan heti demoniksi ja hänen toimintansa nähdää sitten ehkä laajemmassa patriarkaatin kontekstissa. Hänet nähdään suurena pahana sortajana ja kaiken takana nähdään vielä laajempi uhka. Tällaista tunnepitoista reaktiota ei voisi saada aikaan ilman ideologista pohjaa. Eli jos kysytään mitä tapahtuu todella, niin mitä tapahtuu todella? Kysymys on vain pronomineista. Joku ei halua käyttää tiettyjä pronomineja vaikka laki käskeen niin. Jotkut suuttuvat. Peterson nousee kuuluisuuteen. 

Lisäksi itse asiassa saattaa olla niin, että Peterson antoi aivan virheellisen selityksen siitä miten nuo "pronomilait" itse asiassa olisivat toimineet. Ainakin tällaisen mielestäni ihan pätevästi kirjoitetun analyysin jostain luin. En tiedä sitten. 

Mielestäni Petersonistakin annetaan mediassa usein karikatyyrimainen yksiulotteinen kuva. 

Esimerkiksi tämä Guardianin artikkeli: How dangerous is Jordan B Peterson, the rightwing professor who 'hit a hornets' nest'? Minusta on aivan perusteetonta ja julkeaa kutsua häntä termillä rightwing ja pitää häntä vaarallisena. 

Hesarin artikkeli: Tästä herrasta ollaan huolissaan – Jordan Petersonia pidetään vaarallisena älykkönä. 
Artikkelin otsikoinnissa mainitaan että Peterson "jää kiinni virheellisistä faktoista". Hän on siis väittänyt valvoneensa valtavan kauan, ja toimittajan mielestä se ei ole mahdollista. Onko se valvominen kuitenkin maailman olennaisin asia. 

 

Usein Petersonilla toistuva heikkolaatuinen argumentti on neoliberaalit marxilaiset. Vai oliko se uusmarxilaiset. Kuitenkin, kyseessä on taho joka Petersonin mukaan omaa paljon valtaa esimerkiksi amerikkalaisissa yliopistoissa, ja joka on viemässä liberalismia kohti omaa irvikuvaansa ja kohti samanlaista helvettiä mikä nähtiin Neuvostoliitossa. Eli hänen näkemyksensä neoliberaalimarxilaisista on olkiukkomainen. Mielestäni vasemmistolaisten piirien uusliberalismi on samankaltainen olkiukko. On tyypillistä kuvitella voimakas ja kaikkialle ulottuva vihollinen, koska silloin sinulla on merkitys ja maali ja bensaa omien tunteidesi palolle. 

Itse asiassa paljon on Petersonilla kaikenlaisia olkiukkoja, ylipäätään lähes aina kun tunteet nousee.
Muistuttaa kännistä nostetta. Esimerkiksi että kaikki feminismi on patriarkaatin äärimmäistä ylikorostusta. Että lopputulosten tasa-arvo (equality of outcome) on äärimmäisen huono saatanallinen idea. 

Yhteenvetoa. Nautin Petersonin mielipiteistä ensimmäiset 10 tuntia. Sitten mielestäni näin hänen lävitseen. Näin että hän toistaa aina samaa. Että hänen mielipiteensä eivät ole erityisen omaperäisiä. Että hän sortuu olkiukkoiluun. Mutta toisaalta hänessä on paljon kiehtovia piirteitä. Yleisesti hänen itseluottamuksensa ja olemuksensa. Se miten häntä vastaan hyökätään maailmassa mielestäni aivan ylimitoitetulla tavalla.