Näen oravan ja tiedän sillä olevan tetrapodin ruumiinrakenne kuten minullakin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että eturaajoissa on ensin yksi iso luu (humerus) ja nivelen jälkeen kaksi luuta (radius ja ulna). Sitten tulee viisi sormea, tai mitä ne milläkin eläimellä nyt sattuvat olemaan. Tiedän Tiktaalikista, joka on tetrapodi-rakenteen kehittymisen esivaiheen edustajia. Tiedän kaiken tämän kun näen oravan. 

Tämä aiheuttaa tunteen minun ja oravan veljeydestä, ehkä. Ja tunteen suurista näkymättömistä virroista ja kehityskuluista ja rakenteista kaiken taustalla. 

Mutta miten tieteellinen maailmankuva ja sen selitys lopulta eroavat myyteistä? Minustakin oravan tarina ja tetrapodien tarina voidaan ilmaista tieteellisesti/biologisesti pätevämmin kuin perinteisillä myyteillä eläimien synnystä. Mutta tieteen tarina on samassa kategoriassa kuin myytti. Ja se voitaisiin luokitella myyttitutkimuksessa tietynlaisilla numeroilla ja kirjaimilla eläimeen kohdistuvaksi alkuperämyytiksi. 

Tiede ei siis voi paeta sitä, että sen tarinat itsessään ovat myyttejä. Nyt voisi joku sanoa, että nepä ovat kuitenkin totta. Siis aidosti totta. Ja myönnän sen. Mutta eräällä tavalla yliluonnollinen oravansyntymyytti on myös totta. Se vastaa joihinkin syvällisiin kysymyksiin, antaa tietyn kansan maailmankuvaan sopivan tulkinnan. Enkä tässä kannata mitään kulttuurirelativismia. En ole väittämässä, että perinteinen myyttinen tarina oravasta (tai mistä tahansa eläimestä tai mistä tahansa muusta) olisi olisi yhtä totta kun tieteen näkökulma asiaan. Mutta väitän, että tiede ei ole itse päässyt irti myyttien kategoriasta. Se on eräänlainen myytti, vaikka onkin moderni materialistinen myytti ilman yliluonnollisia komponentteja. 

Näin ollen tiede ei ole puhdas totuus. 

Tämä on sama asia kuin se, että ateismi on uskonto. Tai näin voidaan yrittää argumentoida. Itse olen ateisti ja joskus aiemmin ateismin määritteleminen uskonnoksi oli minusta virheellistä. Mutta jos uskonto määritellään ajatusrakennelmaksi, jossa otetaan kantaa maailman syntyyn, ihmisen syntyyn, moraaliin jne. niin ateismissa on nämä kaikki samat palikat. Se ei vain usko luojajumalaan, ei usko ylipäätään yliluonnollisiin selityksiin. Mutta eräällä tavalla se on edelleen uskonnon kategoriassa. Se on siis ateistinen uskonto. 

Onko tämä pelkkää sanoilla leikkimistä? Uskonto-sana ylipäätään suomen kielessä on erilainen kuin monissa muissa Euroopan kielissä. Religere latinassa tarkoitti uudelleenyhdistämistä. Uskontona ilmenevä ilmiö siis muinaisista roomalaisista oli toistuvaa uudelleenyhdistymistä... johonkin. Ilmeisesti jumalalliseen todellisuuteen, jumaluuteen, myyttiseen maailmaan. Tätä piti toistaa, kuten syömistäkin pitää toistaa aina kun on nälkä. 

Kristitty pyrkii religereen ylipäätään Jumalaa ja omaa kristillistä maaimanselitystään ajattelemalla. Mutta myös rukouksilla, kirkossa käymisillä. 

Pyrkiikö ateisti religereen? Pyrinkö minä religereen, kun ajattelen oravaa ja muita tetrapodeja? Ainakaan en saa tieteellisestä maailmankuvasta mitään iloa ja helpotusta itselleni. Toisin kuin kuvittelen uskovien kristittyjen saavan omastaan. 

Uusplatonisti Iamblikhoksen lause: "Ei ole mahdollista edes puhua jumalista ilman jumalia".