Muistuttaa jollain tavalla ihme kyllä Sven Hasselin sotakirjoja. Hasselilla luodaan aina äärimmäisiä tilanteita, joihin liittyvät valtasuhteet ja suureen kuseen joutuvat tyypit. Ärsyttävä pikkuvääpeli joutuukin kirjan sankareiden vedätyksen seurauksena raivohullun kapteenin armoille. Viaton ihminen joutuu Gestapon kiduttamaksi, on täysin pihalla siitä mitä hänelle tapahtuu. Näitä tilanteita on todella tyydyttävää seurata lukijana. Gladiaattorinäytökset. Heikinheimo loi niin paljon samankaltaisia tilanteita, että mielleyhtymiä Hasseliin spontaanisti. 

Ihme tyyppi. Pidin ennen kirjan lukemista kuulemieni hajatietojen perusteella jatkuvasti ilkeilevänä ja kaiken kuulemansa teilaavana. Mutta hyvin sympaattinen kuva piirtyi kirjasta esiin. Monia ihmisiä hän ihailee ja kehuu. Käytöstavat ovat tärkeitä. Ammattietiikkaa on olemassa, esimerkiksi siten, että hän ei halunnut ystävystyä niiden kanssa joita arvosteli. 

Tämä kirja on vain yksi puoli asioista. Ehkä on jätetty pois asioita, muistettu väärin, puhuttu muunneltua totuuttu, jopa valehdeltu. Kuka tietää? 

Minä en itse ole koskaan saanut juuri mitään irti klassisesta musiikista. Muutenkaan musiikki ei ole minulle erityisen tärkeä asia. En pääse syvälle tiloihin musiikkia kuunnellessani. En myöskään ole koskaan arvostanut runoja. Mutta koen sanoitetut pop-laulut laulettuna runoutena, ja tämä yhdistelmä toimii minulle hyvin. En ota musiikkia siinä ohessa niin vakavasti, mutta se kuitenkin kohottaa sanat paljon vaikuttavampaan muotoon, kuin minkä saattaisin kokea vain lukemalla. Joka tapauksessa, tämän musiikin imeytymishäiriöni takia kirjan aihepiiri ei ollut minulle maailman läheisin.

Oletan, että Heikinheimon perusolemisessa oli jonkinlainen musta pohjavirtaus. Yuval Noah Harari Sapiens-kirjassaan: joillakin ihmisillä on ikävä kyllä syntymästään asti epäonniset biokemiat. Esimerkki: jollakin ihmisellä onnenkokemus-asteikko kouluarvosanoin 5-7 ja toisella 8-10. Ensimmäisenä mainittu kykenee kokemaan parhaimmillaankin vain 7, mutta jälkimmäisen perustaso ilman erityistä onnellisuutta on tätä parempi. 

Olen lukenut muualta, että Heikinheimo oli usein myös syvästi masentunut. Ja oli puhunut itsemurhastaan aiemminkin. Mutta kirjassa hän ei mainitse tällaisista omista tunnepuolen asioistaan mitään. Hänen lopussa mainitsemansa listaus itsemurhan syistä ei minusta voisi olla todellinen syy. Tai, mikä on todellinen syy? Olen lukenut, että itsemurha tuntuu ainoalta järkevältä teolta pienen hetken ajan. Ja jos ja kun siitä pääsee yli, mieleen palautuu taas muitakin ratkaisumalleja. 

Kirjan lopussa on pohdintoja maailmankaikkeuden muodosta. Että vain sellaisella voi olla muoto, joka sijaitsee isommassa tilassa. Jalkapallo on pyöreä ja sen ulkopuolella on ilmaa. Tästä Heikinheimo johtaa, että maailmankaikkeudella ei voi olla muotoa, jos jotain ei ole sen ulkopuolella. Minä en ymmärrä maailmankaikkeuden muotoa todella, se vaatisi matematiikan osaamista. Mutta olen lukenut ja uskon jotenkin sen, että maailmankaikkeudella voi matemaattisesti määriteltynä olla muoto, mutta sen muodon ulkopuolella ei silti ole mitään. Lisäksi uskon että tämä matemaattinen malli myös aidosti kuvaa jotain konkreettisesti todellista. Eikä ole vain teoriaa ilman objekteja. 

Mielestäni Heikinheimo syyllistyi tässä arkijärjen käyttöön kosmisissa yhteyksissä. Mutta arkijärki pettää valtavan suurissa mittakaavoissa ja valtavan pienissä mittakaavoissa. Kari Enqvist: Savanneilla ei yleensä liikuta valon nopeuksilla. Ja tämän takia Homo Sapiens ei tajua valonnopeutta intuitiivisesti. Se, että tajuamme intuitiivisesti nämä liikkeet jotka tajuamme, on itse asiassa itsessään ihmeellistä, jos sen oikein oivaltaa.

Aivan samoin syyllistytään arkijärjen käyttöön, kun sanotaan, että kaikella on pakko olla alkusyy, siispä maailmankaikkeudella on pakko olla alkusyy. Ja se syy on kristinuskon Jumala. Mutta maailmankaikkeus on 13,82 miljardia vuotta vanha, ja ihminen on korkeintaan vähän yli sata vuotta vanha. Ihmislaji on ehkä 70000 vuotta vanha. Maailmankaikkeus oli ensin. Sen lainalaisuudet olivat ensin. Sen olemus. 

Ihmisolennot elävät Maan pinnalla elämänsä ja kuolevat täällä. Ihminen voi elää ilman maailmankaikkeutta. Tarkoitan: ilman, että ajattelee maailmankaikkeutta. Ilman että ajattelee atomeita, kvarkkeja, geologisia maailmankausia. Kyllä täällä elää voi ja aurinko nousee/laskee ja päivät menevät iltaansa. Ja vuodet menevät ja kohta olemme kaikki kuolleita. Voi keskittyä arkeen ja työntekoon. Heikinheimo ei ajatellut paljon maailmankaikkeutta? Hän keskittyi musiikkimaailmaan. Sen ihmisiin. Se tuntui täydeltä elämältä. Nämä ovat huonoja väitteitä, koska enhän minä tiedä miten hän eli ja millaista oli olla hän. Eli sokeana koko ikänsä?

Tuli mieleen myös, että vain suomalainen olisi voinut kirjoittaa tällaisen kirjan. Suomalaisuus ilmenee kaiken pienimuotoisuutena. Siinä ettei todellista yläluokan kulttuuria edes ymmärretä. Asemoidaan suomalaisia "juntteja" aidosti isoporvarillisiin klassisen musiikin kuvioihin, ja tästä luodaan jonkinlainen tunnelma ja asetelma usein. Kehuskellaan sillä, että joku edes tuntee minut, että suomalainen voi tuntea tällaisia ihmisiä. Ja jotkut on minun kavereitani vaikka on kuuluisia. Ashkenazy (=kuuluisa pianisti) soittaa minun huoneistossani alusvaatteisillaan minun pianoani ja avoimesta ikkunasta kadulla kulkijat saattavat kuulla että siellä joku soittaa tosi hienosti. 

Mitä klassinen musiikki edes on? Mielestäni on outoa, että näin kummallinen idea, musiikki ilman sanoja ja laulua, on voitu edes keksiä ja sitä harjoittaa Euroopassa satoja vuosia. Miten kukaan on koskaan voinut saada siitä mitään irti? Siinä ei ole sanoja, ei voi sanoa mistä se kertoo. Mutta onhan tunteet. Anna musiikin viedä ja anna sen herättää tunteita ja koskettaa. Mutta tunteita on aika vähän erilaisia. Jos musiikki herättää iloa ja surua ja innostusta, niin siinäpä sitten ollaan. Mitä sitten? Sävellys herättää tunteita, ei kauhean ihmeellinen asia. Mutta tämä olen vain minä. Esimerkiksi Oliver Sacksin Musicophilia-kirjassa kerrotaan ihmisistä, jotka klassinen musiikki vie aina ja ikuisesti heidän sitä kuunnellessaan syvyyteen ja ihmeeseen. 

Taiteen status. Kulttuurinen pääoma. Pierre Bourdieun teoriat. Kuinka monta kertaa Euroopan historiassa on sinfoniaorkesteri esittänyt vaikkapa Beethovenin kolmannen sinfonian ja kuinka monet korvat ovat sen kuulleet? Ja sitten olennainen: kuinka moni näistä ihmisistä on ollut kuuntelemassa täysin vilpittömästi ja puhtaasti ja pyyteettömästi? Kuinka moni, koska se kuuluu heidän luokkansa ihmisten huvituksiin. Musiikkiesitys on ikään kuin koru, jonka kautta voi osoittaa makuaan. Mitä toisaalta on tuo pyytettömyys ja kaikki jota vaadin, onko sitä olemassakaan? 

Voitaisiin kuvitella maailma, jossa klassinen musiikki olisi täysin samassa status-asemassa kuin Eppu Normaalin kaltaiset pop-yhtyeet. Status on harhaa. Se muuttuu. Toisaalta se on totta. Toisaalta se, että esitän tässä sen olevan harhaa, ei muuta sen statusta muiden silmissä, eikä ehkä edes omissani. 

Vielä kirjassa siteeratuista musiikkiarvosteluista. Näyttivät siltä, ettei niissä todella sanottu mitään. Käytettiin paljon adjektiiveja. Käytettiin kirjallisuustieteen tekstejä muistuttavaa koukeroista ilmaisua,  jossa haahuillaan ja haamuillaan ja luodaan positioita ja ollaan lopulta mauttomia ja värittömiä. Eikö klassisesta musiikista voi sanoa mitään konkreettista ja järkevää? Koska se loppujen lopuksi herättää vain joitakin muutamista olemassaolevista tunteista ja on soitettu hyvin tai soitettu huonosti ja siinä kaikki.