Itkonen on ihminen. Itkonen on halunnut kirjailijaksi. Se on varmastikin ollut hänen unelmansa. 

Hän on varmasti pohtinut kirjoittamista ja taidetta. Esimerkiksi sitä että miten voi nykymaailmassa kertoa mitään uutta ja omaperäistä enää. Eikö kaikki tarinat ole kerrottu? 

Itse ajattelen usein, että kaikki taiteilijat ainakin nykyisin ovat kyynisiä. Vetaisevat teoksiinsa moninkertaista ironiaa. Eivät enää usko vilpittömyyteen, puhtauteen. Eivät suuriin tarinoihin, esimerkiksi länsimaiseen kulttuuriin. Toisaalta ehkä nämä suuret tarinat ovat edelleen väistämättä totta, ja siksi ne kiistämällä on hukassa. 

Tarinat voivat olla edelleen olemassa, mutta ne pitäisi kirjoittaa ja luoda uudelleen. Mutta nykykulttuurissa tuntuu että se tarina on ettei tarinaa ole. Kaikki on etäännytettyä. Epäselvää. Ainakaan ei olla enää patriootteja. Mutta se uusi ajatus, uusi maailma ei ole luotu valmiiksi. Ehkä senkin takia, koska sen luominen vaatisi selkeät pohjapiirrustukset ja tällainenkin selkeys kiistetään. 

Entäs sitten Itkonen? Uskooko hän vilpittömästi taiteen mahdollisuuksiin? Eikö hänellekin oma kirja ollut tärkeä luomus? Kuitenkin hänen on pakko ollut tajuta että taiteella on rajoitteensa ihan sellaisten reunaehtojen kautta, että kaikki eivät kirjaa lue. Mahdollinen vaikutus rajoittuu vain kirjan lukeneisiin. Lisäksi kielialue esittää ehtonsa. 

Kirjailija itse useinkin varmaan kokee kirjansa voimakkaasti. Kuin omaksi lapsekseen. Vähän samalla tavalla kuin pääsykoekirjat otetaan todella tosissaan, mutta myöhemmin on vaikea löytää omaan lukemiseen samanlaista tatsia. 

Voisiko siis olla että Itkonen olisi ollut kirjaa kirjoittaessaan täysin kyyninen ja tunteeton. Täynnä vastenmielisyyttä koko maailmaa kohtaan? Vaikka olisi ollut, hän olisi silti halunnut lukijoiden pitävän kirjasta. Vaikka varmasti osittain kirjoitti vain itselleen. Ehkä aina on taiteilijalla tällainen puhtaus ja pyhyys läsnä. Että pitää omaa työtään pyhänä. 

Itkonen on vain ihminen. Hän on ihminen joka on istunut koneen ääressä ja laittanut sanoja tarinaksi.

Kirjan asenteista tulee mieleen Yön Joutsenlaulu. Puolen vuosisadan rakkauskin ankeutuu kuoleman kautta. Itkosen hahmot eivät minusta koskaan ole oikein tasapainossa elämän ja kuoleman kanssa. Tuntuu että Leena on kriittinen onnea kohtaan, mutta sitten kuitenkin selviää että Riston kanssa hänen on ollutkin hyvä olla. Ehkä olin vain taipuvainen etsimään kyynisyyttä suomalaisesta tarinasta. Enkä kestä onnettomuutta taiteessa, vaikka toisaalta omassa elämässäni ajattelen että kaikki on tyhjää. 

Päähenkilö julistaa vihaavansa sukupolveaan ja surkeaa suhtaumista rock-musiikkiin ja taiteeseen. Vaimokin kuuntelee RadioNovaa tjsp. Mitä hän siis vihaa? Kaupallisuutta? Mitä sekin on, yleinen sana joka ei tarkoita mitään... Hän haluaa uskoa että puhtaus ja pyhyys on vaikeasti saavutettavissa. Hän itse ne saavuttaa, muut eivät. Hän kiroaa muut ja kuulumisen samaan heimoon. Mutta olisiko hän tyytyväinen jos kaikki liittyisivät hänen puolelleen? 

Nykyajan espoolaisen keskiluokkaisuuden ankeus. Unelmat. Elintaso-ongelmia? Kuinka vaikeaa voi olla elää Suomessa 2010-luvulla? Mikä täällä on oikeasti niin väärin ja huonosti? Miksi näin kerran videon jossa Auvisen koulusurma nähdään ymmärrettävän purkauksena tässä "maailman kilpailukykyisimmässä maassa". Että on ymmärrettävää että joku "haluaa tehdä väliä". Tässä on sama halu nähdä maailma ja oma valtio varsinkin (onko tämä patriotismia) jotenkin saastaisena, ja valo vaikeana saavuttaa. 

Minua ärsyttää siis Itkosen ruikutus. Toisaalta hän menee senkin pinnan alle ja taakse. Mutta toisaalta tämä kulisseihin meno ei ole todellista, vaan keino huijata itseään että kaikki näkökulmat on ironisoitu tarpeeksi, että voidaan olla jotain todellista mieltä. Toisaalta en tiedä onko tämä Itkosen ruikutusta, ehkä vain hänen roolihahmojensa. 

Roolihahmot ovat keskiluokkaisuuden vankilassa ja on sitten niin kovin sielutonta kaikki. Vankila. Ei, vaan elämä. 

Lauseet alkavat masentavilla tavoilla, selkeärajaisuuttaa haperretaan alussa. Että kaikki olisi tyhjää ja ankeaa ja sitä kautta älykästä. 

Vaimon kaveri pysyy hyvin palkatussa hyvin tylsässä paskatyössään, koska ei uskalla mennä tyhjän päälle. Vaikka toisaalta haluaisi olla luova ja filantrooppi ja hengellinen. "Saara pieni, me olemme tehneet sen itsellemme, tuominneet itsemme ikuiseen tyytymättömyyteen, kalvavaan haluun, joka niin kuin migreeni takoo syvällä takaraivojemme vääristyneissä poimuissa ja yltyy joskus kipinöiksi silmissä."

Miten elämästä on tullut näin vaikea? Mistä kaikki nämä unelmat? Unelmat pitäisi voida kyseenalaistaa. Unelmat merkityksellisestä elämästä. Jota ei voi saavuttaa vain Suomessa asumalla ja työtä tekemällä. Miksi ei voisi?

Seurustelukin jo 19-vuotiaana tyhjäksi nähty. Tässä ajatellaan liikaa.

Päähenkilön elämä on tyhjää, pettymystä. Maailma on hänen mielestään sairas, erityisesti musiikkimaailma. Hän haluaa puhtautta ja merkitystä. Tätä tuskaa voisi sympatiseerata, mutta en sitten kuitenkaan halua koska mielestäni tämä on yhdentekevä elintasosairaus. Maailmassa on monia yhteiskuntia joissa ihmiset haluaisivat elää sellaisessa maassa mitä Suomi on. Missä voi pärjätä ja porvarillistua ja elää vain ihan tavallisen elämän. Mutta Suomessa on sukupolvi joka on syntynyt hyvinvointiin. On unohtanut millaista oli ennen. On syntynyt maailmaan jossa vanhat arvot ja kivijalat murentuneet. Koti, uskonto ja isänmaa herättää allergiaa ja vaikea edes uskoa että se oli joskus täysin totta ilman minkäänlaista ironiaa. 

Ehkä tähän voisi auttaa konservatiivinen elämänasenne. Nähdään liiallisten unelmien harhaluonne. Hyväksytään todellisuus, ei eletä teoriassa. Vaalikone tuottaa ehdokkaan jota pitää hulluna ja joka pitäisi laittaa telkien taakse. Haukutaan materialismi, silti itse kuunnellaan parantavaa musiikkia kalliista merkkilaitteista. Tämän takia koko kritiikki on onttoa. Mutta sitä ei tajuta kun saadaan raivo päälle. Mutta sen onttouden takia ei koskaan pysty murtautumaan vapaaksi. 

Eikä voida lähteä Nepaliin mietiskelemään. Eikä voida... niin, mitä voitaisiin tehdä että olisi parempi olo ja parempi elämä maan päällä. Hyväksyä oma pienuus, ryhtyä konservatiiviseksi porvariksi.