Istun pirttikeittiössäni. Kyseessä on vuokrahuoneisto. Olen vain torppari ja maaorja ja vaikka mitä. Saattaa olla ettei ole edes vapaata tahtoa. Oli miten oli, on keväinen päivä Herran vuonna 20XX. 

Aurinko paistaa lännestä ja valaisee pirtin ilmassa leijailevia pölyhiukkasia. Ne valaistuvat ja sammuvat. Mutta eivät ne sinänsä häviä, ne vain lakkaavat heijastamasta auringon valoa. 

Minä tiedän paljon tästä aiheesta. Pölyhiukkaset noudattavat luonnon lakeja. Aurinko on vetyä heliumiksi fuusioiva massiivinen reaktio avaruudessa. Valolla on aallonpituus. Minä näen tämän kaiken. Mitä se tarkoittaa? Olen tietoisuuteen noussut eläin. Olen tietoisuuteen noussutta materiaa. Jotkut tietoisuuteen nousseet eläimet Maa-planeetalla ovat kehittäneet kristinusko-nimisen ajatuskokonaisuuden. Mikä se on? Mitä se tarkoittaa? Mitä se on saanut aikaan? Mitä jos sitä ei olisi koskaan ollut? 

Kristityt eivät ajattele, että ihminen on tietoisuuteen noussutta materiaa, vaan he ajattelevat, että ihminen on Jumalan kuva. Mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea se on tarkoittanut kaikille koskaa eläneille kristityille tai kaikille koskaan eläneille kristinuskon vastustajille? Mitä se on tarkoittanut kristitylle yksilölle A hänen elämänsä eri vaiheissa, kun hänen tulkintansa siitä ovat vaihdelleet? Onko hänen totuutensa siis vaihdellut? Onko totuus aina sama, vai onko totuus erilainen kello kuudelta ja kello kahdeksalta. Joka tapauksessa, vaikuttaa siltä, että suurimman osan kristittyjä mielestä ihminen on enemmän kuin tietoisuuteen noussutta materiaa. 

Heitä loukkaa ja ahdistaa materialistinen ihmiskuva. Siinä ei ole tarkoitusta ja merkitystä. Ei ainakaan kristillisessä mielessä. On väärin sanoa, kuten sanoin, että heitä loukkaa ja ahdistaa materiaalinen ihmiskuva. Mistä minä tiedän mitä kristityt tuntevat. En ole haastatellut kaikkia maailman kristittyjä, ja tehnyt heidän mielipiteistään kvantitatiivista analyysiä. Oletan, että on keskimääräinen kristillinen ajattelutapa, ja oletan että filosofinen materialismi on epäyhteensopiva ajatusmalli sen kanssa.

Ajattelen, että yksi pölyhiukkanen on maa, jota aurinko valaisee. Ajattelen Carl Saganin lausetta: a mote of dust suspended on a sun beam. Välillä hiukkanen katoaa, ja ajattelen sen tarkoittavan maapallon loppua. Tai kaiken haurautta, vaikka kaikki onkin vielä olemassa. Kaikki ihmisten maailma. 

Mutta olennaista tässä on tämä. Koen olevani epäomaperäinen, kun ajattelen pölyhiukkasten olevan Maa. Ahdistun (mistäpä en ahdistuisi). Ilmeisesti siis haluan kokea täysin uusia ja omaperäisiä, koskaan koko ihmiskunnan historiassa kenenkään kokemattomia ajatuksia näistä pölyhiukkasista. Ja miksei muutenkin. Mutta eihän tämä ole mahdollista, mutta näin kuitenkin ajatuksissani vaadin ja toimin. 

Yritän pakottaa tunteita pölyhiukkas-vertaukseen. Että kokisin kosmista mitättömyyttä ja kuitenkin kosmista yhteenkuuluvuutta maailman olemuksen, koneiston, logoksen kanssa. Miksei saman tien Jumalan kanssa, jos tässä kuitenkin ollaan suurelle kirkolle tultu.