Autre temps, autres yeux
Toinen aika, toiset silmät

 

Oli vuosi 1551 ja ranskalainen kirjailija Francois Rabelais pelkäsi. Tai häntä ahdisti. No, jotain suuria ja kuluttavia tunteita tunsi kumminkin. Mieltä painoi päivänpolttava asia, johon ei voinut suhtautua neutraalisti koska siitä oli kiinni niin paljon: Trenton kirkolliskokous 1545-1563. Katsokaa googlesta mitä siellä päätettiin ja miksi.

Aina jokin raivostuttaa. Kaikkina aikoina jokin saa ihmiset huutamaan ja räyhäämään. 

Jari Sarasvuo radio-ohjelmassaan. Että loogiset väitteet eivät mene aina jakeluun. Ei se ole argumentin todellinen vahvuus, että se on loogis-rationaalinen, vaan että sillä saa seuraajia. Sillä saa statusta. Biologisesti täysin ymmärrettävä idea. Jos puhe/mielipide nostaa statusta tai tuo hyvän mielen se "uskotaan", se on totta. 

Carl Jungin kirjasta Symbolit - piilotajunnan kieli. Jos me tietoisessa mielessämme nimitämme jotakin "rationaaliseksi" tai "mielekkääksi" ja hyväksymme sen asioiden tyydyttäväksi "selitykseksi", se todennäköisesti johtuu siitä, että meidän tietoinen selityksemme on sopusoinnussa jonkin meidän piilotajuntamme esitietoisen sisältökonstellaation kanssa. 

Mieli voidaan saada näkemään mikä vain "totuutena", "hyvyytenä" ja "kauneutena"

Pyrrhon, antiikin skeptikko-filosofi sanoi: Kaikille argumenteille voidaan kuvitella yhtä hyvä vasta-argumentti. Eli kaikki on totta. Kaikki on mahdollista uskoa todeksi. 

Paul Feyerabend. itävaltalaislähtöinen tieteenfilosofi, myöhemmin Amerikassa. Lee Smolinin kirjassa Trouble with Physics kuvataan suurta ahdistusta, jota Smolin tunsi kun tajusi koko akateemisen esivallan olevan väärässä, eikä sitä voinut muuttaa. Se oli väärässä täten: fysiikka oli erotettu filosofiasta, näkijöitä (seers) ei ymmärretty eikä suosittu. Suosittiin tekijöitä/laskijoita (master craftsmen). Tyyppejä jotka osasivat laskea supersäie-fysiikkaa, mutta syvällistä ajattelua ei suosittu. Smolinin mukaan oltiin Kuhnin käsittein suorittamassa ja tekemässä normaalitiedettä, eikä tajuttu, että 1900-luvun alusta asti ja edelleen oltiinkin vallankumouksillisessa tilassa. 

Saisiko Einstein töitä nyky-yliopistosta, Smolin pohti. Ei, koska ei saanut melkein omana aikanaankaan. Mutta tieteenteko 1800-luvulla oli ollut osittain luovaa sekoilua. Rikkaiden harrastus. Amatöörien puuhastelua. Ei ollut kovinkaan nuukaa, omasiko muodollisen pätevyyden. Tee jos osaat ja haluat, ja kerro siitä sitten muillekin. Tämän perinnön häntä oli olemassa vielä 1900-luvun alussa, mutta nykyään jokseenkin täysin kuihtunut. Julkaise tai kuole (Publish or perish) -käytäntö tuhoaa luovuutta ja vapautta. Smolin kertoi matemaatikosta, joka meni päivätöihin (olisiko ollut sähköasentaja), mutta rakensi omakotitalon yliopiston lähelle. Mutta varsinainen työnsä oli matemaattiset asiat. Ja kun tämä valmistui, hän julkaisi sen, ja se hyväksyttiin. Mutta yliopistolla työsuhteessa ollen tämä ei olisi onnistunut. 

No Smolin oli nuori ja hänellä oli kriisi ja hän ajatteli vaihtaa uraa. Luki sitten Feyerabendin kirjan ja näki valon. Tapasi Feyerabendin ja tämä sanoi: Et voi koskaan muuttaa yliopistoa, mutta voit tehdä sen puitteissa mitä vaan, ja kukaan ei tule koskaan käyttämään energiaa vastustaakseen sinua. Eli  siis: ihme kyllä tilanne on se, että voit tehdä juuri sen mitä haluat, mutta et saa muutettua koko putiikkia niin, että se olisi yleinen laki. Ilmeisesti Feyerabend oli ollut näyttelijä ja myöhemmin opiskellut filosofiaa. Ja oli havainnut, että filosofian laitoksella voittaa väittelyt näyttelijäntaidoilla. Paikalla olevat filosofit julistivat hänet väittelyjen voittajaksi, vaikka hän oli oikeastaan huijannut esiintymistaidolla. Näyttelijä voi huijata filosofeja, tieteessä ei ole metodeja, tee mitä lystäät. Pyrrhon. 

Rabelais'lla oli siis suuri huoli Trenton kirkolliskokouksesta. Suuri huoli joka nyt meille täysin vailla emootiota. Pantagruelin neljännen kirjan kommenttiosioissa (laatinut Arto Kivimäki) kerrotaan myös kiehtovasta kiistasta Sorbonnen yliopistossa: Pierre Rameau (Petrus Ramus) js Pierre Galland (Petrus Galandius). Professori Rameau kritisoi rohkeasti aristotelista logiikkaa ja kehitti omaansa (ns. ramismi). Häntä vastaan kävi professori Galland, ja kiista oli 1550-luvulla kiivaimmillaan. Kummallakin oli arvovaltaisia kannattajia ja tukijoita. 

Ajatella, että on ollutkin 1550-luku, ja silloin oli tietynlaista ja tietynlaiset väännöt, aivan erit kuin 1560-luvulla sitten. Aristoteles vai ei, se oli suuren suuri kysymys. Tunteet, ryhmät/heimot, viha, onni, kaikki se on nyt poissa.

Paavi vai kuningas? Filioque? Protestantismi vs. katolisuus. Sosialismi vs. markkinatalous. Nintendo vai Sega. Lucasfilm vai Sierra. Tietynlaiset vaatteet vai tietynlaiset vaatteet. Vapaus vai tasa-arvo. Kissa vai fretti. Mitä vaan. Se on totta, se elähdyttää, inspiroi, antaa sisältöä, vie barrikadeille, tappaakin; ja sitten tulee uudet silmät.

Sitten vielä tällainen Arvid Järnefeltin teos Heräämiseni (1894). Kuinka voimakkaasti hän omaksuikaan suomalaisen nationalismin. Pienistä tunteen puroista kasvoi riistäytyvä koski. Se oli totta kuten kaikki harhat. 

Se oli juuri nyt [kun merkittävä nationalistinen puhuja puhui] jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai jonkun kotoisen muistan kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen. 

Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet, hävittää niin, ettei jää jälkeäkään!

Mikä vaan voi olla avain, mikä vaan voi olla suuri kaikennielevä aate. Ihmiset ovat tietoisuuteen nousseita apinoita. Maapallo ei ole maailmankaikkeuden keskus. Silti ihminen usein nostaa itsensä tällaisissa aateasioissa kaiken keskelle. Ajattelee, että kun ihmisyys nyt ratkaistaan, se ratkaisee koko olemassaolon. Kuin voitaisiin löytää origo ja pyhä maailmanpuu jostain. Alexis de Tocqueville esitti, että materialistinen maailmankuva voisi johtaa siihen että ihminen saisi vaatimattoman ja nöyrän käsityksen itsestään. Mutta sitten se näyttikin johtavan siihen, että ensin todistetaan ihmisen olevan eläin ja sitten sen jälkeen esiinnytään ylpeinä kuin olisi todistettu ihmisen olevankin jumala (Tocquevillen ajatus kirjasta Mitä mieltä Suomessa saa olla).

Minäkin olen aikani lapsi ja näin vain minuakin viedään. Koen voimakkaalla tunteella ja palolla tämän nykyisen... en tiedä miksi sitä pitäisi kutsua. Mikä on se yleistermi? Intersektionaalinen feminismi, cancel&woke, terf, kansallisteatteri, JYSK, Justin Trudeau blackface, Ukkolan päässä sulkapäähine, virallisessa tiedotteessa Saanasta ei saamenkielistä nimeä kun valoshow alkoi, someraivot, Teri Niitin ja "Risumiehen" kuolema, lynkkaus, some ei ole kuten oikeusvaltio, Ruisrock pyysi anteeksi tyttö- ja poikaoletettu -termejä koska niitä ei saa käyttää kuin jotkut, mikä tahansa asia voidaan nähdä sortona, kaikki ovat uhreja, Neuvostoliitto meni pois 1991, vihapuhe, homofobia, transfobia, J.K. Rowlingin syyttäminen, tiukkapipoisuus, huumorintajuttomuus, John Cleese 1984, sanamagia, puhtaiden mielipiteiden valvonta, internet-anteeksipyynnöt, mikä kaikki onkaan väkivaltaa, suomalainen Suomi, sakilaiset, heimosodat, Topeliuksen Maamme-kirjan monikulttuurisuus-ideaali, tataarit talvisodassa, antikvariaattien väheneminen, Suomi 50, Ritari Ässä, Tocqueville-efekti, hyvää vain kaikki haluavat. 

M.A. Numminen ilmeisesti keksi termin pysähtyneistö. Tarkoitus ärsyttää, muttei olla liian helposti alasammuttava. Vihaan voidaan aina vastata vihalla, mutta tähän ei voinut. Mikä termi yhtä hyvin kuvaisi tätä nykyistä kulttuuri-ilmapiiriä. Suvaitsevaistoa on yritetty, mutta ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Suvakki taas on liian vihamielinen. En minä ainakaan keksi. Leena Krohn kutsui yleisilmapiiriä kvasiliberaaliksi suvaitsemattomuudeksi. 

Minua raastaa ja riivaa tämä nykyisessä suomalaisessa kulttuurissa silmille hyökyvä paketti. Koko tämä homma NYT, näillä silmillä. Koen tunteita, koen uhkaa, koen pelkoa mitä se tekee. Se tulee ja tappaa. Sananvapaus tuhoutuu! Erityisesti raivostuttaa näihin asioihin liittyvien kirjoitusten taso. Asioita ymmärretään tahallaan väärin. Teoreettisen kehyksen kautta saadaan valtava viha päälle asioista, joilla ei todella ole mitään väliä. Miten tuntuu siltä, että kirjoittajat eivät aina itsekään usko juttuihinsa, vaan tietävät kirjoittavansa ideologista liturgiaa (mitä tämä sitten on?).

Mutta vuonna 2489 tästä vuodesta on yhtä kauan kuin Rabelais'n kuolemasta, joka kuoli Trenton kirkolliskokousta peläten. Missä me olemme silloin? Mitkä silmät ovat silloin auki ja mikä koski kuohuu.

Herakleitos: Lasten lelujen kaltaisia ovat ihmisten mielipiteet. 

Se on ikivanha, se on uus, siltä yksikään ei kylmäks jää, silloin elämä on vasta elämää. 

Tämän kirjoituksen IDEA oli päätyä siihen, että nykyiset räyhäkiukkumesoajat (huono termi) ovat vain tuttu asia auringon alla. Ja hyväksyn heidät tässä kuvatussa historiallisessa kontekstissa. Kaikki hyvin. Mutta sekään ei ole totta, koska tämä on vain tekstiä. Ei se vaikuta todellisuudessa/todellisuuteen. Jos tekstissä on jonkinlainen draaman kaari, niin sillä pelataan vain tiettyä peliä tietyin säännöin. 

Ei taidekaan vaikuta mihinkään ja on loppujen lopuksi yhdentekevää. On hyvä kirja, hyvät ideat, hyvää kieltä. Kutsutaan monen suusta sukupolviromaaniksi. Mutta ei sitä kaikki lue. Niille jotka eivät lue, ei ole tätä sukupolviromaania, ei tätä jumalanpalvelusta. Romaani tekee elämän hetkistä tarinan ja merkityksen, mutta onko oikeasti mitään merkitystä? Taide alunperin jumalista, nyt sitten parisataa vuotta taide onkin ihmisistä. Mutta säilyttänyt sen ytimen, että haluaa luoda maailmanpuun jonka ympäri kaikki pyörii. Samalla tavalla kuin hyvinvointivaltiomme on sisällyttänyt itseensä luterilaisuuden ytimen maallistuneena (tai näin väitetään jossain kirjoissa). Taide onkin siis ytimeltään pyhää, ja pyrkii kuten kaikki pyhät tarinat merkityksellistämään maailman jossa olemme. Että on merkitys, ei vain merkityksettömiä hetkiä ilman tarinaa tuhansittain peräkkäin ja sitten kuolema. Mutta silti, miten mikään kirjoitus vaikuttaa todellisessa maailmassa ja pysyvästi ihmisten ajatuksiin ja tekoihin? Lukijan saati kirjoittajan. Totta puhuakseni minunkin pyrkimykseni tällä on loukata näitä mesoajia ja itsekin olen mesoaja. Jos motiivina on viha, niin motiivi ei ole kovin korkea.