Olen alkanut kokea empatiaa sen jälkeen kun täytin 40 vuotta. Jos luen uutista liikenneonnettomuudessa kuolleista, eläydyn omaisten suruun. En tiedä miksi näin on käynyt. 

Myös olen alkanut lukea samoja kirjoja monta kertaa. Aiemmin en tehnyt niin koskaan.

Vuosia luin lähinnä englanninkielisiä tietokirjoja. Lähiaikoina suomeksi alunalkaen kirjoitettu on kiinnostanut enemmän. Omalla kielellä ja tutusta todellisuudesta.

Luin Harry Salmenniemen Uraanilampun ja Delfiinimeditaation molemmat kahdesti. Suuresti vaikuttivat. Pelottavaa, hienoa kieltä. Osin sellaista jota kai kutsutaan aikalaiskuvaukseksi. Nyky-sukupolven kaiken ironisointia, tai sen ironisointia että kaikkea ironisoidaan. Vaikea oli sanoa, mikä oli todellinen pointti. Ei kai se, ettei pointtia ollut. Tai ehkä se, mutta ehkei kuitenkaan täysi nihilismi.

Katsoin eilen Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris. Siinä Gertrude Stein sanoo aikamatkustajalle, että taiteilijan tehtävä on olla lannistumatta ja luoda toivoa ja merkityksellisyyttä. En itse asiassa muista mitä Stein sanoi, mutta jotain tuollaista.

Sitä olen usein miettinyt, mitä taide edes on? Miksi sitä tehdään? Mitä se voi saada aikaan? Jotenkin sillä lailla asia siis on, että monille ihmisille taide on tärkeää. He saavat siitä jotakin. Mutta toisaalta on ihmisiä joille taide ei ole suuressa osassa. Heidän näkökulmastaan teos, joka toiselle äärimmäisen tärkeä, on täysin merkityksetön. 

Lisäksi taiteen voi tulkita miten vaan. Sama teos herättää valtavasti erilaisia tulkintoja. Taiteilija itse ei voi tälle mitään. Taideteoksilla ei siis ole mitään "luonnontieteellisen" selkeää olemusta, koska joillekin merkitsee paljon, jollekin ei mitään, ja tulkintoja on lähes loputtomasti.

Kuitenkin muistelen kerran katsomani youtube-videon kertoneen juuri taiteen olleen Marcel Proustin viimeinen vastaus. Vastaus siihen mikä ylipäätään on elämässä tärkeää.

Mutta toisaalta taide on vain jonkinlainen leikki jonkinlaisilla säännöillä. Eli esitän, että taide ei sano mitään todellista, ellei taiteenkokija ole alun alkaen alkanut leikkiä tätä taideleikkiä. Sama asia kuin että tuskin kukaan pystyisi kokemaan isänmaallisia tuntoja ellei isänmaallisuutta aatteena olisi ladattu sisään kotona ja koulussa. Jos ei olisi, ei henkilö kykenisi leikkimään isänmaallisuus-leikkiä. Eikä kokemaan mitään kun lauletaan Kotimaani ompi Suomi ja vedetään lippua salkoon. 

Eli aluksi pitää uskoa, että taide voisi olla jotain. Sitten se vasta voi olla jotain. Pitää olla usko ja hyvä tahto. Toisaalta tämäkään ei välttämättä ole totta. On varmasti ihmisiä joilta voidaan ajatella puuttuvan taideleikin sääntöjen opiskelu, mutta silti ovat kokeneet jonkin teoksen äärellä jotain voimakasta tai jopa pyhää. 

Taide oli suurimman osan ihmiskunnan olemassaoloajasta uskonnollista ja pyhää taidetta. Mutta nyt vasta modernilla ajalla on tullut maalliset aiheet ja maallinen taide. Mutta oletettavasti siellä sisällä on edelleen se pyhyys. Samalla tavalla kuin sanotaan, että suomalaisessa yhteiskunnassa on sisällä protestanttisuus tai vielä tarkemmin pietismi, vaikka ollaankin kovin maallistuneita. Erään tulkinnan mukaan ateismikin on vain eräs pietismin muoto. Jos suhde Jumalaan on pietismin mukaan äärimmäisen yksilöllinen ilmiö ja projekti, niin eräs suhde Jumalaan olisi suhde ei-olevaan Jumalaan. Roomalais-katoliset eivät ilmeisesti voi olla ateisteja? 

Taiteessa voi siis edelleen olla entinen pyhyys ja uskonnollisuus sisällä. Mitä sitten ylipäätään on pyhyys ja mitä on uskonto? Kaikki nämä ovat ihmisen keksintöjä, ja ihminen on tietoisuuteen noussut eläinlaji. Jos surraan pyhyyden häviötä maailmasta, ja sitä että kaikki on vain profaania mössöä, niin loppujen lopuksi ei haikailla mitään ihmisen ulkopuolista absoluuttista hienoa settiä, vaan ihmisen luomaa settiä, joka väittää että on absoluuttinen. Absoluuttinen itsekin on ihmisen luoma käsite. Sanat ovat ihmisen luomia käsitteitä. Mikä on todellinen pöytä, jos se on jotain muuta kuin tuo sana. Miten voi nähdä ja kokea todellisen pöydän sanojen tuolla puolen. Varmasti esimerkiksi buddhalaiset ovat pyrkineet tähän. Mutta mitä hekään sitten ovat saatanat tavoittaneet? Pöydän tuonpuolisen todellisen pöytyyden, tai kaikkien käsitteiden perimmäisen tyhjyyden ja siitä buddhalaisessa leikissä kumpuavan autuuden. Hehän leikkivät buddhalaisuus-leikkiä, jonka mukaan mennään käsitteiden tuolle puolen kohti tyhjyttä ja sitten vasta onkin kivaa. Mutta ensin pitää näemmä omaksua käsitteitä että ne voidaan tyhjentää ja olla autuaita. Mitä jos joku onnistuttaisiin kouluttamaan sylilapsesta asti niin buddhalaiseksi ettei hän koskaan opi näitä käsitteitä ensinkään. Hän on suoraan tyhjyydessä. Suoraan autuudessa. Eikö tällainen ihminen olisi jotenkin hullu? Susilapsi? Ei sanoja, ei objekteja, vapaa pudotus. 

Niin eli mistäköhän se buddhalaisten autuus kumpuaa, paitsi siitä että on opetettu että sieltä se kumpuaa. Eikä kaikilla sitä paitsi ole aikaa mietiskellä näitä asioita niin paljon kuin munkeilla. Jotkut tekee pitkää työpäivää buddhalaisissakin maissa. Ehkä tässä pyritäänkin hierarkian ja luokka-asetelmien sun muiden luomiseen. Että kun minä olen munkki ja minä mietiskelen eikä olekaan pöytää vaan tyhjyys, ja sitten seuraa autuus, niin minä olen parempi kuin duunarit jotka ei tätä koskaan ehdi miettiä. 

En tiedä. On buddhalaisuuskin perseestä, tai ainakin se on pelkästään ihmisten keksintö. Enkä tiedä miksi se tuottaa sellaisia tuloksia kuin tuottaa. Turha sitä liian vakavasti ottaa ja liian paljon kunnioittaa kuitenkaan. 

Jos taide oli pyhää ja on edelleen pyhää, niin sieltä voi siis löytää merkityksellisyyttä. Sehän on yksi iso asia mitä uskonto tarjoaa. Tarina. "Jos meillä ei ole tarinaa, näemme vain tämän huoneen; jos meillä ei ole tarinaa kaikki virtaa tiehensä." Nojoo, mutta se tarina voi sitten ilmeisesti olla mikä vaan. Jos vain siihen uskoo, se voi olla mikä vaan. Voi leikkiä mitä tahansa leikkiä. Jos koet pyhyyden, sekin on vain pyhyys-leikkiä. Eri asiat ovat eri ihmisille pyhiä. 

Eli pitää olla merkitys ja tarina ja pyhyys, mutta loppujen lopuksi nämäkin ovat tyhjiä, koska ne voisivat olla mitä vaan. Absoluuttista ei ole, koska sekin on vain yksi ihmisen keksimä leikki ja käsite ja on tyhjä. Tai ei välttämättä tyhjä, mutta jos se on täynnä, se on vain leikkiä. Ja sitten nää buddhalaiset sanoo että se tyhjyys on autuutta, mutta se on tosiaan niitten "tyhjyys on autuutta" -leikkiä. 

Leiki miten vaan kunhan on hyvä fiilis. Tämä vaikuttaisi olevan todella syvällinen ja äärimmäinen havainto ihmisen osasta.

Mitä tämä Salmenniemi sitten teoksissaan sanoo ja mihin hän pyrkii. Mitä merkitystä hänenkään kirjoillaan on. Niillä on merkitys, jos joku niitä lukee ja jotain niiden avulla kokee. Jotain hyvää fiilistä. Tai jotain muuta syvällistä, jos hyvä fiilis kuulostaa liian rienaavalta. Jotain leikkiä leikkien, Salmenniemin kirjoista voi saada kaikenlaista pyhää irti.

Mutta ei kai Salmenniemen pointti voi olla nihilismi. Että hän olisi tehnyt nämä kirjat vain siltä pohjalta, että mitään ei voi enää sanoa, eikä millään ole mitään väliä. Että vaikka hän onkin harjoittanut kirjoittamisen taitoaan paljonkin, niin kaikki sanoma ja kaikki on olemassa olematta. Siis kaikki on tyhjää, koska kirjailija on tarkoittanut niin. 

Näin se ei voi olla. Salmenniemi on istunut jonkin kirjoituslaitteen äärellä ja nähnyt vaivaa ja halunnut onnistua ja halunnut kirjoittaa hyvä tekstejä. Jotain hän haluaa sanoa. 

No mitä hän sitten sanoo? Ainakin näissä novelleissa usein toistuu sellainen paha oikeistolaisuus -tunnelma. Ihmiset ovat säälimättömiä. Halutaan valtaa. Köyhää alistetaan. Vasemmistolaista ajattelua, vasemmistolaista uhkakuvaa. Mutta en tiedä kenen puolella Salmenniemi on. Onko hän kenenkään puolella? Ei kai kirjoitusten idea ole olla ideologisesti oikealla tai vasemmalla? Se olisi minusta jotenkin noloa ja heikkoa. Kirjoittajan pitäisi olla enemmän.

Ehkä idea on ennemminkin ottaa näistä retoriikoista osioita ja äärimmäistää niitä. Ja tehdä homma sekavaksi, ettei lukija tiedä mitä mieltä olla. Ja koska retoriikka on tuttua ja koska politiikassa on niin paljon tunnetta ja kahtiajakoheimoutumista, niin se on hyvä lähde mistä tätä soppaa voi keittää. 

Asiakaskorallin novelli Maalauksia. Salmenniemi on antanut uudet nimet klassisille maalauksille, ja tehnyt niistä taideanalyysin. Uudet tulkinnat ovat kaikki oikeistolaisia. Tai oikeistolaisuuden satiiria, tai vasemmistolaisuuden satiiria. En tiedä mitä. Novelli Hakemuksia satirisoi työhakemuksia. Kuinka sairasta on työelämä, hullut hakee töitä, hullut on normaaleita, alistetaan kaikkia. Myös novelleissa satirisoidaan (tai mikä sana nyt onkaan oikein tähän) yritysten eettisiä ohjeita ja mainospuhetta. 

Eli minusta tuntuu usein Salmenniemen leikkiä seuratessani, että hän olisi juuri tällainen kliseinen vasemmistolainen. Tyyliin asenteet joita voi lukea Voima-lehdestä. Mutta sitten hän on kirjallisen huomattavan kykynsä ja taitonsa kanssa jotenkin leiponut ne tällaiseen kuosiin. Eikä sano niitä aivan suoraan. Mutta tosiaan jos näin on, koen sen pettymyksenä. Koska jotenkin ajattelen että taiteilijan pitäisi olla tällaisen yläpuolella. Siis yläpuolella politiikan. Tai ainakin yläpuolella alkeellisen dikotomisen poliittisen retoriikan. Yläpuolella niiden ihmisten, jotka pitävät tällaista retoriikkaa totena. 

En tiedä mitä Salmenniemi tarkoittaa, enkä tiedä miksi nämä tekstit on kirjoitettu.