Vuonna 1995 minut nolattiin ja häväistiin ja jostain syystä mietin sitä tänään.

Olin autokoulussa ja olimme ajaneet pitkähkön matkan toisella paikkakunnalla sijaitsevalle ajoharjoitteluradalle. 

Kutsukaamme autokoulunopettajaani tässä Heikiksi. Harjoitteluradalla oli myös jostain toiselta paikkakunnalta tullut autokoulunopettaja, jota kutsun Taneliksi.

Heikki arvosti ja ihannoi Tanelia. Kertoi meille tämän paikallaolon havaittuaan, että kyseessä on omaperäinen ja armoitetttu persoona. 

Mutta eipä ollut Tanelin kung-fu minusta vitunkaan mitään. Ei soittanut minun sieluni kieliä. Selitän nyt miksi parhaan kykyni mukaan ja se ei ole paljon.

Ajattele lapsia ja nuoria, jotka haluavat lukea vitsejä. Heidän vitsikirjansa on Kilon poliisi. 1980-luvun suuri klassikko. Trendikäs, oikeasti hauska.

Ajattele, että näille lapsille ja nuorille annettaisiinkin luettavaksi "Kah, sanoi Jooseppi kun kissaa pöytään naulasi - Suomen kansan parhaat kaskut, osa 5". 

Kyseessä siis ihan eri sukupolven hienoina ja siisteinä pitämät jutut.

Tarjotaan kaalikeitto, kun olisi haluttu syödä pitsaa.

Katsotaan Rosvo-Roope, kun olisi haluttu nähdä Kadonneen aarteen metsästäjät. 

Mennään kuuntelemaan taitavasti soitettua haitarimusiikkia paikalliseen juhlalatoon, kun olisi haluttu jäädä kotiin kuuntelemaan C-kasetilta Beherittiä.

Heikki esitti Tanelin olevan puolijumalan kaltainen, mutta totisesti minä sanon teille, että Taneli oli vain lihallinen mies. Taneli sanoi: "Jos koira on auton takapenkin takana hattuhyllyllä, se saa kolaritilanteessa liikkeelle lähtiessään hevosen painon." Heikki läyrysi Tanelille höystöjen kanssa, mairea ilme naamallaan: "Enpä kyllä koskaan vielä kuullut tuota asiaa esitettävän noin."

No oltiin siellä radalla sitten. Kokeiltiin miten auto oikaistuu jos vedetään äkkiä liukkaassa kurvissa käsijarru päälle. Myös otettiin kovat vauhdit ja iskettiin jarru niin pohjaan kuin ikinä lähtee. 

Eräässä vaiheessa olimme pysähdyksissä ja Taneli ajoi meidän automme viereen. Heikki oli tässä vaiheessa ratissa. Minä pelkääjän paikalla. Tanelin auto oikealla puolellamme. Taneli sieltä heilutteli, että olisi asiaa. Heikki minulle että aukase nyt se ikkuna. Minä en jotenkin saanut sitä auki. Että onko sähkö, onko veivattava vanhanaikainen, onko jokin lukitus tässä. Heikki ärähti ja syöksähtikumartui ylitseni, ja veivasi itse ikkunan auki. 

Ärähti. Ja ärähdyksessä syvää halveksuntaa. Hän ei olisi koskaan sanonut minulle, että olen paska enkä ansaitse elämää enkä ajokorttia. Tai muutenkaan suoraan haukkunut. Mutta siinä tilanteessa tuo pelkkä ääni ja äkäinen liike välitti syvää sanomaa. Minua hävetti siinä ihan helvetisti, ja muistan sen tänään vuonna 2022 noin 27 vuotta tapahtuneen jälkeen. 

En ole miettinyt sitä 24/7, en tehnyt siitä runoja ja taidetta tai puhunut siitä busseissa ja odotushuoneissa. En ole, kuten 80-luvulla olisi sanottu "aivan vitun hullu kusipää". Enkä kuten nykyään ehkä sanottaisiin: henkisesti epätasapainoinen destruktiivis-maanisin fiksaatio-piirtein.

Mutta se paloi mieleeni, koska se tuntui niin pahalta. 

Haista Heikki vittu.