Kalle Päätalo oli kronotyypiltään selkeästi illanvirkku. Monesti hän kuvaa tilannetta, jossa lähtee omassa sanassaan sianpieremän aikaan mettätöihin isänsä kanssa. Ja aamulla herääminen ja tekeminen aina paskamaista. Mutta katso, iltaa kohden työteho nousee. Isä käskee ja pyytää jo lopettamaan, koska hällä takki tyhjä. Mutta Kalle tykkää nyt riehua, kun virtaa on. 

Koko ikänsä joutui nousemaan aikaisin töihin. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Eli silti 81-vuotiaaksi. Väärässä rytmissä eläminen ei vienyt pois elämää. Kalle peri tämän äidiltään, joka myös aina viivytteli nukkumaanmenoa. 

Itse tiedostan myös jonkinlaista tehokkuuden nousua iltaa kohden. Opiskeluaikana kun luki kirjoja tentteihin ja otti sekuntikellolla montako minuuttia yhteen sivuun -tietoa ylös, niin selvästi havaitsi lukuvauhdin nopeutuvan iltaa kohti. Mutta kovin voimakkaasti en energiatasojen nousuja havaitse. Enkä ole aamullakaan mitenkään totaalisen kuollut zombi. 

Nykyään paljon kirjoituksia kronotyypistä, miten on tärkeä tiedostaa omansa ja yrittää elää sen mukaan. Osa nykyistä terveydenpalvonta- ja itsensämittaamis -kulttia. Ei siinä, ei kulteissa mittään vikaa ole. 

Usein toistuva väite: illanvirkut kuolevat nuorempina. Tähän esitetty asiallinen vastaväite: johtuupi siitä kun maailma pyörii aamuvirkkujen ehdoilla paljolti; koko elämänsä ajan iltavirkut saa huonosti unta ja se jos mikä tuhoaa elimistöä. 

 

Aikainen aamu tuottaa minulle usein hyvin syvällisen maagisen tunteen. Huonoja sanoja taas, eivätkä kuvanneet mitään.

Voimakas kaunis syvällinen muisto. Viikonloppuisin aikaisin aamulla olohuoneessa katsomassa isän kanssa vanhoja Humphrey Bogartin elokuvia. Niitä oli satoja. Oikeasti korkeintaan tusina. Paras oli Sierra Madren aarre. 

Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin autolla kasitien alussa Limingan lähellä ja aamu alkamassa. Mystinen syvällinen hetki. Adjektiivit on huonoja sanoja. Tarkoitan: sielun syvyyksissä tuntuva kiehtovuus. Oho taas tuli adjektiivi. Käytetäänkö sanaa numen? 

Arja Tiaisen runo kertoo ehkä jotenkin samanlaisesta hetkestä:

ihanaa ajaa aamua kohti, pelloilta huuru nousee, lehmät märehtii, Suomen vesistö peilikirkas, nukkuvat kylät, elämä hallussa

[Kirjassa teksti kulkee kirjan vasemmalta sivulta suoraan yli oikealle]
Arja Tiainen: Ohikiitävä maisema (Tää tojota ei lähde liikkeelle 2006 WSOY)

Lisäksi lapsuudessani varmaan lähemmäs sata kertaa olin isäni mukana yöllä hänen ajaessaan Turun sanomia painotalolta lähi-periferian lehdenjakajille. Kaikki nuo paikat yöllä. Paikkojen yöasu. Yö ei ole pimeä päivä. Aamu lopulta. Auringonnousut. Isä usein puhui miten hienoa olisi olla tuolla rannalla aamu-usvassa auringon noustessa ongella. 

Lisää. Lauantai-aamuna Rovaniemellä ehkä ennen kello kuutta. Herätty tosi aikaisin, skipattu hotelli-aamiainen, Sale24H:sta apetta mukaan autoon. Varis syö Salen lähellä eilisen illan kebabroskia, kaupunki autio. Taas sama numen. 

Lisää. Ruissalon Marjaniemen lintutorni 4-5 aikaan aamulla keväällä 2011. Monta kertaa. Kahvia ja leipiä, ei jaloviinaa. On kevät, on kevät. Aurinko nousee lopulta Turun silhuetin takaa. Aivan upeaa. Upeaa hei. 

 

Miksi se tuntuu niin hienolta? Ensinnäkin inhoan tällaista alkeellista tapaa kirjoittaa, jossa kirjoittaja esittää töksähtäviä kysymyslauseita ja sitten vastaa niihin. Paljon laadukkaampaa olisi integroida kysymykset tekstiin muulla tavalla. Ihailen Juha Itkosta kirjoittajana, mutta hänkin tekee näin ainakin kirjoittaessaan kolumneja. Ehkä hän ei halua vain panostaa niihin. Tai ehkä se sitten on hänen mielestään hyvää kieltä. 

Mistä kumpuaa aamun esoteria? Aamu muistuttaa kevättä, suosikkivuodenaikaa. Alku. Piilossaolo. Huomaamattomuus. Vaaniminen. Toisten näkeminen niin etteivät he/ne näe. Voima ja valta, jonka minäkin voin saada haltuun. Turun maaliskuussa kerran ajattelin, että jos nyt on jo näin valoisaa ja tämä minulle riittää, niin vähintään tämä valo on täällä vielä yli puoli vuotta. Ensimmäinen kesäkuuta - kaikkein kamalin päivämäärä. Kevät väistämättä ohi, koska kuun nimessä kesä. Räikeä kesä. 

Myös ehkä isäni kanssa vietetyt Bogart-aamuhetket tai lehtilenkit jotenkin pyhittivät ja sublimoivat aikaisen aamun. Että isä oli minun kanssani vain kahdestaan ja meillä oli jokin tällainen oma juttu. Tämä yksinkertainen mutta syvä yhteys, rakkaus. Sublimoituminen saa banaalit jutut näyttämään ja tuntumaan kuin ne olisivat Zeuksen lähettämiä. 

Jumala. Kevät. Hämärä. Kaiken vasta alkavan voima. Brahenkatu. Vanha Hämeentie. Reitti Tuomaansillalta Maarian kirkolle. Kissa.

Saatana. Kesä. Valo liikaa. Keskipäivän aurinko ihmisiä täynnä olevalla kauppatorilla. Eerikinkatu. Koira.

Jos ihminen intuitiivisesti ja automaattisesti elää, nousee oikea kronotyyppi esiin, näin sanotaan. Jotenkin tuntuu, että minulla johtaisi vain vuorokausirytmin totaaliseen vituralleenmenoon. Syksyllä 2010 heräsin monta kuukautta putkeen 17:00 tienoilla. Yöt valvoin ja katsoin tv-sarjoja DVD-bokseilta (ainakin Babylon 5, Battlestar Galactica, NYPD Blue)

 

Näihin heräämisaikoihin liittyy minulla lisäksi tällainen emotionaalis-moraalinen kuvio. Tuntuu hyvältä herätä aikaisin mutta tuntuu syntiseltä herätä aamukahdeksan jälkeen, tämä morkkis on väistämätön. 

Olen testaillut eri vuorokausirytmejä. Lähinnä 6-22 ja 8-24 hereilläoloaikoja. Joskus harvoin 4-20 ja tuon erään syksyn 17-9.

Havaintoja. 6-22. Ihana tunne olla aikaisin aamulla ylhäällä. Tuntuu että saa enemmän aikaan. Päivisin erikoinen väsymys. Ei päivätorkuille johtava. Jossain syvemmällä. Elimistön sisäiset ajastetut rattaat toimivat sekaisin, ehkä. Kuitenkin myös miellyttävä väsyneisyys. Muuntunut tajunnantila, pehmeys, eräänlainen pöhnä. Aina harmittaa kuuden aikoihin, kun tajuaa että pitää jo kymmeneltä mennä nukkumaan. Illalla ei kuitenkaan tullut uni. Johtui yleisesti taipumuksestani ajatusten harhailuun. Mieli ei sammu, mieli on pomppiva apina. Vaiko siitä että iltaisin nousee energia ja kundaliini. 

8-24. Ei morkkista aamulla. Kiva kun saa valvoa keskiyöhön. Energiaa riittää koko päivän. Uni ei tule aivan heti, mutta ei se tule juuri millään tavalla. 

4-20. Mieleen nousee epäilys, että mitä järkeä tässä on. Mitä hyötyä minulle on tästä aamuajasta. Se vain valuu ohi, en käytä sitä hyväksi, ja ilta on lyhyt. 

Ylösnousu 9-12. Syntinen morkkis. 

17-9 tai vastaava. Ei ollut hyvä fiilis tästä. Oli vaikea laittaa rytmi kohdalleen. 

En ole koskaan ollut todella aamuihminen, vaan wannabe-aamuvirkku voimakkaalla kyvyllä kokea aamun pyhyyttä. 

P.S. 
Miten Arja Tiainen on voinut elää? Siis syödä ja maksaa vuokraa. Häneltä wikipedian mukaan tullut ulos 16 teosta 50 vuodessa. Hän on tehnyt 0,32 teosta vuodessa. Yksi teos keskimäärin kolmessa vuodessa. Hän on varmasti saanut rahaa muustakin kuin runoista.