En ole lukenut mitään kirjaa yhtä montaa kertaa, kuin olen lukenut Jari Tervon romaanin Pyhiesi yhteyteen (1995). Ensimmäinen lukukerta ehkä vuoden 2007 tienoilla, jolloin muutenkin innostuin Tervon tuotannosta. 

Silloin keksin vitsin, että Tervolle voisi sanoa kuten avaruusoliot jossain Woody Allenin leffassa sanovat hänelle. Että me pidämme todella elokuvistasi, erityisesti niistä ekoista hauskoista. 

Luulin, että Tervo oli alkanut liikaa kuvitella olevansa kirjailija ja että Myyrä ja sen jälkeiset kirjat ovat tylsää hyytynyttä mössöä.

Myöhemmin luin näitäkin kirjoja, ja huomasin että nekin olivat hyviä. Mahdollisesti on niin, että Myyrä-kirjan tienoilla Tervo tietoisesti päätti ponnistaa irti alku-uransa kirjojen maailmasta ja hengestä. Uudistua tuskan kautta, tai jotain.

En yleisesti lue kirjoja montaa kertaa, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka niin tekevät. Ehkä kaikkein vähiten ymmärrän ihmisiä, jotka lukevat Iijoki-sarjan useasti. Juice Leskinen sanoi lukevansa joka toinen vuosi Iijoki-sarjan ja joka toinen kaikki muut Päätalot. Juicen aivot toimi eri lailla kuin minun, kun hän kykeni noin toimimaan. 

Pyhiesi yhteyteen luin toisen kerran, kun itse muutin Lappiin ja Rovaniemikin oli tullut jotenkin tutuksi. Kirjahan sijoittuu Rovaniemelle. Jostain syystä lukenut nyt jo neljä kertaa. Viimeinen kerta jo vähän tylsä, koska uutuudenviehätys kaikonnut.

Aamenin olen lukenut nyt kaksi kertaa. Se on oikeastaan Pyhiesi yhteyteen uudelleenluotuna. Idea on samanlainen. Jokainen kappale sisältää eri kertojan, eivätkä kertojat koskaan toistu. Saattaa olla, että eri kertojilla oli erilaisia hienoja tekstirekistereitä. Saattaa olla, etten kiinnittänyt tähän kunnolla huomiota. 

Hieman kritiikkiä kirjalle. Jotain tässä on sellaista, ettei aivan täysin toimi. Käytän paskoja sanoja JOTKA EIVÄT KUVAA MITÄÄN eli adjektiiveja. Ei ole ilmava, rönsyävä, lentoonlähtevä. Jotain sydäntä puuttuu. Jotenkin jättää kylmäksi. Tokihan on hyvää kieltä ja paljon arvostettavia lauseita ja ideoita. Kuten että elämässä on kaksi vajaata päivää, muut 24-tuntisia. Tai maahanmuuttajanaisen havainto, että "Täällä [Suomessa] kotona vallitsee ikuinen kesä." (Tämänkö takia suomalaiset palvovat omaa omistuskotejaan sukat jalassa?) Tai että 500-vuotias lohikäärme lentää, koska Agricola keksi sanan noin kauan sitten.

 

Juonipaljastuksena sanon sen, että pikkupoika on raiskattu (tai näin luullaan) ja on monen monta erilaista henkilöä ja heidän kohtalonsa nivoutuvat moninaisesti yhteen. On hyvin taitavasti kokoontehty juoni. Minusta juoni ja tarina ovat eri asioita. Agatha Christien kirjoissa on juoni ja tärkeä onkin niissä se. Tarina on jotenkin pienempi asia kuin juoni. Ja minua ei kiinnosta nykyään kirjoissa juoni juurikaan, tarina vähän, mutta kaikkein eniten kieli ja ideat. Unohdan yleensä romaania lukiessani mitä siinä on tapahtunut. Että kuka teki mitä ja miksi ja kuka oli kenenkin ottolapsi. 

Tässä kirjassa nyt kuitenkin on aidosti monimutkainen juoni. Mutta onko se arvo itsessään? Pitäisikö sitä arvostaa ja nauttia miten siitä löytää ja tajuaa asioita ja viittauksia? Ehkä. 

Kirjassa on myös kuoro-osuus. Se koostuu sosiaalisen median kommenteista, jotka ovat monet hyvin kärjistettyjä ja vihaisia, kuten oikeassakin maailmassa. Tämä oli kiehtova idea kyllä. Muistelin mikä oli kuoron rooli kreikkalaisissa näytelmissä, mutten sitä tainnut muistaa. Tässä kuoro on ikään kuin Suomen kansa, läpileikkaus siitä. Voidaan päätellä, että jokainen kuoron jäsen olisi joku kirjan päähenkilöistä. Kaikkia en löytänyt. Todellisen maailman some-todellisuus ja puhumisen tavat siellä saattavat masentaa ja kyynistääkin. Mutta kuoron tarkoitus oli ehkä luoda kuva, että lopulta kaikki ovat kuitenkin ihmisiä. Että kirjoitat noin tuonne, mutta todellisessa maailmassa olet enemmän kokonainen. 

Jari Tervo on heittänyt Uutisvuodossa Raamatun lattialle. On ihan hyvä kysymys, että miksei Koraania. Jari Tervo on kirjoittanut kolumneja joissa hän ilmaisee että suomalaiset ovat rasisteja mutta hän itse ei ole. Se on todella ihailtavaa. 

Tässä kirjassa on kuvaus maahanmuuttajanaisesta nimeltä Noor. Lisäksi on kiinalainen nainen, joka on töissä hyvin huonoissa olosuhteissa. Noor odottaa päätöstä turvapaikasta. Hän on myös tullut Suomessa ollessaan raskaaksi. 

Minusta Noorin ja kiinalaisen naisen kuvaukset ovat liian fantasiaa. Mitä muuta ne sitten voisivat ollakaan. Mutta minusta maahanmuutto ei nyt todellakaan ole enää leikin asia. Että sitä pitäisi kuvata täysin realistisesti tai ei ollenkaan. Noor pitää suomen kieltä muurina, joka on maahanmuuttajia vastaan. Mutta hän lyö vasten muuria sitkeästi opettelemalla ja joskus se murtuu. Kuinka moni maahanmuuttaja kokisi kielen noin kansallisromanttisesti? Tai kansallisromanttinen on varmaan huono sana. Noor jotenkin ihaili ja kunnioitti suomen kieltä. Kuvaili sitä suhisevaksi koivikoksi, tai jotain sen kaltaista. Tämäkö on totta? Mutta tämähän on romaani. 

Sitten nää kiinalaiset jotka eivät voi kuin työskennellä ja nukkua. Liian kliininen ja liian kaunis kuvaus käytännössä orjatyövoiman käytöstä. Silti "orjilla" on munasarjaa vastustaa paskaa pomomiestä. Kytevä viha ja jatkuva epäoikeudenmukaisuus aina välillä aktivoituvat vastarinnaksi. Joko aktiiviseksi, tai sitten passiivisiksi, eli töissä lepuutteluksi. 

Kaikenlaista tapahtuu. On paljon hyvää kielenkäyttöä. Todella hienoja ja koskettavia hetkiä. 

Tällanen jotenkin oli tää.