Suomen kielen akkusatiivin perinteinen pääte on ollut m-kirjain, ei n. Se on muuttunut n:ksi ja on siis identtinen genetiivin päätteen kanssa.

Iso suomen kielioppi (Auli Hakulinen et al. 2004) - vaikutusvaltainen opus - esittää että akkusatiivi-nimitystä voi käyttää vain tiettyjen persoonapronomien muodoista. Nämä ovat ainoita sanoja, joissa akkusatiivi eroaa muodoltaan genetiivistä. 

Mutta akkusatiivi ja genetiivi ovat merkitykseltään ja kielenkehityshistoriallisesti aivan eri paikallissijoja. On mielestäni siis outoa, että akkusatiivia kutsuttaisiin genetiiviksi vain sen kanssa yhteneväisen ulkomuodon takia.

Esimerkiksi latinan kielessä on sijamuoto nimeltä ablatiivi. Ablatiivi voi saada niin monenlaisia merkityksiä, että jokainen merkitys on nimetty erikseen. On esimerkiksi instrumentaalinen ablatiivi, laadun ablatiivi ja näkökohdan ablatiivi. Tässä tapauksessa on kuitenkin alun perinkin ollut olemassa vain yksi sijamuoto, josta on sitten ollut moneksi ja jota on käytetty mitä moninaisemmissa yhteyksissä. Kyseessä on eri tilanne kuin suomessa, jossa genetiivi ja akkusatiivi ovat lähtökohtaisesti eri asioita, mutta vain näyttävät (nykyään) samalta. 

Ajatellaan nyt äidinkielisenä suomenpuhujina näitä esimerkkilauseita. 

Wilhelmiinan traktori oli keltainen. 

Näin Wilhelmiinan ajavan keltaista traktoria.

Jos nyt äidinkielisellä ymmärrystasollamme makustelemme näitä lauseita sielussamme, niin voimme varmasti havaita, että jollain syvätasolla sana ”Wilmelmiinan” saa mielessämme täysin erilaisen olemuksen ja tunnelman riippuen viitataanko omistussuhteeseen (1. lause) vai Wilhelmiinaan näkemisen objektina (2. lause). 

Vahva näkemykseni tämän kaiken johdosta onkin se, että akkusatiivi ja genetiivi ovat suomen kielessä selkeästi ja vahvasti kaksi eri asiaa. 

Lisää paskan/paskaa keittoon/keittoa

Alakouluikäinen lapsi tulee koulusta kotiin. Hän istuu keittiön pöydän ääreen ja alkaa tehdä läksyjä. Läksytehtävä pyytää kirjoittamaan muutaman lauseen kuvauksen siitä, mitä kaikkea kotona on ja näkyy. 

Lapsi kirjoittaa: Istun keittiön pöydän luona. Katson ulos ikkunasta. Taivaalla on pilviä. Näen kissan. Kynäni on sininen.

Mutta "näen kissan" -lauseen kirjoittamisen jälkeen lattialla istuva kissa ynähtäen herää ja nousee venyttelemään, mutta sitten päättääkin vain kävellä pari askelta eteenpäin ja rojahtaa lattialle nukkumaan lisää. 

Nyt lapsi kirjoittaa: "näen kissaa" ja naureskelee lauseelleen. Kissa on muutamalla askelellaan edennyt kulman taakse siten, että siitä näkyy enää häntä ja takatassuja. 

Miksi lause naurattaa? Sen sanaleikkimäisyyden tai epätyypillisyyden takia. Tavallisesti nähdä-verbin kanssa käytettään akkusatiivia. 

Tai hetkonen miten se menee. Näen puun/puita/taivaan/autoja/ihmisen/murhan. "Näen puun" on akkusatiivi. "Näen puita" on partitiivi. Näen auton ja näen autot  ovat akkusatiiveja. Näen autoja on partiviivi. Ei helevetti, en tajua miten tämä menee. 

Katson taivasta/mattoa/televisiota/ihmistä/paskaa. Katsoa-verbin yhteydessä näyttäisi lähes aina menevän sanat partitiiviin. 

Menen lääkäriin koska epäilen minulla olevan jalkapöydän murtuman. Lääkäri pyytää riisumaan kengät ja sukat, ja pyytää putsaamaan jalkani paperille ja käsidesillä. Hän sanoo: "putsaa ja puhdista itsesi noilla, sitten katson jalan". Tässä tapauksessa katsoa-verbin yhteydessä käytetään akkusatiivia. Katsominen tarkoittaa tässä jalkaan kohdistuvaa lääketieteellistä aktia, jonka tarkoitus on saada selville jalan (kokonais)tila ja parantaa se. 

Vittu mitä paskaa. Vittu mitä paskan. VMP joka tapauksessa.