Olen nyt lukenut Iijoki-sarjan (virallinen nimi Juuret Iijoen törmässä). Aloitin ensimmäisen kirjan 19.11.2020 ja lopetin viimeisen 16.11.2022. Kaksi vuotta. 

Muutamia vuosia aiemmin olin erikseen maininnut, että vihoviimeinen asia jonka lukisin olisi tämä. Totaalisen turhaa ainutkertaisen elämänajan tuhlaamista. 

En muista mikä käänsi mieleni. Jostain tuli päännousema, ja lainasin innoissani Huonemiehen pojan 2020. 

En pystynyt lukemaan Iijokea kaiken aikaa. Se myös tylsistytti. Toisaalta välillä sen pariin teki mieli palata, koska ainakin tiesi mitä sai. Tiesi sen olevan yksinkertaista proosaa, jossa ei tarvitse miettiä. Eräällä tavalla kiintyi tarinaan ja henkilöihin.

Koin häpeää, että luin Iijoki-sarjaa. Tunnustin vain jonkinlaisen ironisoinnin kautta. "Haluan kertoa teille, että olen nyt alkanut tehdä jotain, jota en ikinä olisi uskonut tekeväni ja jota vielä 5 vuotta sitten en olisi harkinnutkaan. Toivon, että voitte ymmärtää minua ettekä ajattele minusta toisin kuin ennen. Mutta... olen alkanut lukea Iijoki-sarjaa". 

Nuorena luin lähinnä fantasiaa ja scifiä ja kaikki tällainen normaalia arkista maailmaa käsittelevä kirjallisuus oli tajuttoman ankeaa ja tylsää. Nykyään olen sitä oppinut arvostamaan ja erityisesti suomalaisia kaanon-kirjoja. Seitsemän veljestä tehnyt aidosti todella kovan vaikutuksen. Myös esimerkiksi Minna Canthin Köyhää kansaa oli hätkähdyttävä, kun kuvittelin etukäteen Canthin olleen niin kiinni oman aikansa sosiaalipoliittisessa vaikuttamisessa, että aika olisi täysin ajanut hänen juttujensa ohi. Juhani Ahon Lastut myös olleet suuri nautinto. 

Etukäteisajatukseni Kalle Päätalosta oli, että hän olisi jonkinlainen ankea tuomitseva äärimmäinen työukko. Leikkaa tukka ja mene töihin laiska paska -tyylisesti.

Lukioikäisenä minulla oli harhaluulo Tuntemattomasta sotilaasta. Ajattelin sen olevan Korkeajännitys-tyyppinen isänmaallishurmoksellinen kirja. Lukiossa se luettiin. Teki suuren vaikutuksen. Hätkähdytti erityisesti kohtaus, jossa Hietanen (?) ihmettelee saamansa mitalin tekstejä. Että mitä se on tämä urhoollisuus ja mitä se on tämä [ruotsinkielinen sana]. Sitten hänelle selitetään, että se ruotsinkielinen sana on urhoollisuus ruotsiksi. Hietanen, että on se varmaan sitten merkittävä asia kun on kahdella kielellä painettu. Minusta tuollainen armeijan mitalin dissaaminen tai itse asiassa siis se, ettei kykene sitä edes ymmärtämään, oli käsittämättömän radikaalia. Osittain siksi, että olin ajatellut kirjan olevan erilainen. Mutta lähinnä siksi, että omasin ilmeisesti itse asenteita joissa tuo mitalin kyseenalaistaminen oli äärimmäistä. En tiedä.

Päätalo oli myös hyvin erilaista kuin kuvittelin. Hän teki kyllä paljon töitä. Työ oli kunnian ja miehisyyden lähde. Työ oli hänelle uskonto, kuten on sanottu. Mutta se mikä heti ensi kirjoissa pisti silmään, oli nykytermein suoranainen erityisherkkyys. Päätalo on Suomen Mr. Bean, loputtomien nolojen ja hävettävien tilanteiden mies. Eikä se kipu koskaan, mutta se häpeä! 

Hän myös valittaa ja ruikuttaa loputtomasti lapsuutensa suuresta traumasta, isänsä nelisen vuotta kestäneestä mielisairauden ajasta. Perhe ahdingossa. Haetaan niitä kunnan jauhoja. Tämä varmaan oli hänen elämänsä suuri trauma. Ei siinä mitään. Mutta sen jatkuva itkeminen ei tunnu miehekkäältä. Miksi sanoin noin? Minäkö tuomitsen Kalle Päätalon epämiehekkääksi. En kai. Mutta hän ei koskaan tuo ilmi, että häntä hävettäisi tai nolottaisi tuon asian esiintuonti ja muistelu. 

Hän syyttää siitä moninaisia ongelmiaan. Sitä, ja sota-aikaa joka vei 5 vuotta nuoruudesta, joka tämäkin oli minulle erikoinen uutinen. Eikö kaikki olleet sodassa monta vuotta? No näemmä oli olemassa ryhmä "pitkän ikäluokan pojat", jotka joutuivat olemaan armeijassa yhtäjaksoisesti 5 vuotta, siis joko koulutettavina tai sitten sotilaina. 

Hänellä oli siis trauma tästä isän sairaudesta, ja sitten siitä ettei vihdoin viimein kun perheen parempi aika koitti päässyt elämään nuoruutta, kun se meni sodassa. Tällä hän perustelee avioliiton ulkopuolisia suhteitaan, ettei päässyt kokemaan seurusteluja nuoruudessaan.

Isän kuolema laukaisi halun kirjoittaa. Tai ei isä kuollut, mutta oli sairaana ikään kuin kuollut. Leena Krohn kertoi erään äidin kerran kysyneen häneltä mitä hän voisi tehdä, että hänen tyttärestään tulisi kirjailija. Krohnin teki mieli sanoa: "Kuole!" Mutta sitä hän ei kehdannut sanoa. Hänen oma isänsä oli kuollut Krohnin ollessa nuori. 

Muita suomalaisia taiteilijoita, joiden isä tai äiti kuollut lapsen ollessa nuori:

Miki Liukkonen
Kari Peitsamo
Sami Hynninen
Toni Wirtanen
PMMP:n Paula Vesala ja Mira Luoti

Erään teorian mukaan vanhemman kuolema aiheuttaa lapsessa niin voimakkaan perusturvallisuuden tunteen häviämisen, että sen uudelleenlöytäminen ja kaikkinainen oman itsen uudelleenrakentaminen kanavoituu usein juuri taiteellisiin pyrkimyksiin. Mitä taide on? Siinä iso kysymys, johon en tiedä vastausta. 

 

Ihmisillä on moninaisia ennakkonäkemyksiä Iijoki-sarjasta. Olen nähnyt väitettävän Päätalon kirjoittavan 100 sivua saappaan jalkaan pukemisesta. Tämä nimenomainen väite ei kuitenkaan ole totta. Tuonkaltaiset kuvaukset liittyvät lähinnä modernistiseen kirjallisuuteen. Päätalo ei harrasta tällaista sanataituruuttua.

Kuulin kerran eräältä ystävältäni konsertista, jossa oli tapahtunut näin. Muusikko oli soittanut kolme varttia samaa sointua. Konserttisaliyleisö oli istunut paikallaan ja ajatellut tästä sitten ties mitä. Sitten muusikko vaihtui sointua. Yleisössä ilmentyi voimakas kohahdus. He olivat menneet siihen maailmaan, jonka soittaja loi. Siinä maailmassa pienikin muutos oli suuri. 

Päätalo luo maailman, jossa hätkähdyttävät esimerkiksi joskus todella harvoin esiintyvät aikasiirtymät, jotka yleensä ovat kirjallisuudessa normaaleja. Esimerkiksi kun Päätalo jossain vaiheessa mainitsee isänsä kertoneen lopullisen totuuden tästä nyt käsitellystä asiasta vasta jatkosodan aikana. 

Kirjassa Epätietoisuuden talvi sivulla 486. esiintyy myös hyvin dynaamista kerrontaa, mikä rikkoo Päätalolle tyypillisen hyvin selkeän-kronologisen esittämisen. 

"Tyyne täyttää omankin kuppinsa. Mietin kuinka kysyisin asiasta, jonka Tyyne oli pian kahden jäätyämme maininnut mutta josta tekisi mieleni tietää lisää. Käännän puhumisen asiaan kiertotietä [...]"

Tässä kohtauksesa hätkähdytti se, että Kalle mainitsee asian, josta Tyyne oli kertonut kahden jäätyämme, mutta jota ei ollut kuitenkaan kerrottu. 

 

Kirjasarja alkaa kuvauksella lohen noususta jokia pitkin. Muistikuvieni mukaan lohi ei noussut aivan Jokijärvelle asti. Tällä ehkä haluttiin kuvata kuinka ankean rankka ja toisaalta ylpeyttä herättävä paikka Jokijärvi on. Että täällä ei lohikaan pärjää, mut nää meitin ihmiset pärjää. Tämä lohen nousun kuvailu on muistikuvieni mukaan eräs harvoja tyypillisen realistisen kerronnan ulkopuolisia jaksoja. Ymmärsin, että lohi voi olla myös ikään kuin Kalle itse. Mutta jakso oli kyllä myös erittäin kömpelösti kirjoitettu ja myötähäpeää aiheuttava. Kerrottiin aivan liian paljon yksityiskohtia eri vesistöistä. Tämä olisi pitänyt toteuttaa muutamalla sivulla koko homma ennemmin. 

Päätalo siis aina kertoa juntustaa hyvin selkää latua. Hän kertoo asioista perinpohjin. Yksioikoisuus on hyvä hänestä käytetty adjektiivi. Iijoki-sarjassa ei myöskään ole oikein minkäänlaista yhteiskunnallista ulottuvuutta. Aina välillä esitetään listaus samoihin aikoihin sattuneista maailman tapahtumista. Mutta Päätalo ilmeisesti koki, ettei ole kykenevä oikeastaan ottamaan kantaa näin isoihin asioihin.

Kallella ei ole koskaan kosmista perspektiiviä. Hän ei pohdi maailmankaikkeuden ikää ja mahdollisia muita älyllisiä lajeja kosmoksessa. Minusta on surullista, jos kosminen perspektiivi puuttuu. Homo sapiens voi elää ja onkin elänyt lukemattomia sukupolvia pimennossa maailmankaikkeuden totuudesta. Mutta Kallen aikana siihen olisi ollut jo mahdollista perehtyä. Hän eli kuitenkin maassa ja lihassa. 

Kun Kalle oli lapsi isän äiti vei häntä läheiselle suolle, jossa näytti jotain rakennusta, jonka jollain tavoin ajateltuna uittoyhtiö ole kusettanut omistajaltaan. En muista tarkalleen miten tämä meni. Mutta mummi sanoi, että tästä ei sitten saa puhua. Koska yhtiö kostaa, ei anna töitä. Tämä oli se ääneenlausumaton pelko. Mutta Kalle ei koskaan kyseenalaista esimerkiksi tätä yhtiön valtaa tai työoloja. Kertoo toki surkeista savotoista, mutta ei ikinä esitä että tämä pitäisi poliittisin keinoin hoitaa kuntoon. 

1918 ei ilmentynyt selkosissa sotana, vaan nälkäaikana. Kaikki olivat hyvin epäpoliittisia. Päätalon isä Hermanni oli lapsena joutunut maailmalle, kun perhe oli hajotettu. Kuten myös Päätalon äiti. Elämä oli rankkaa näiltä osin. Hermannille työnteko oli Päätalon mielestä kuin uskonto. Vain työnteolla pärjää. 

Kalle peri tämän asenteen erittäin voimakkaasti. Siinä oli mielestäni myös sairaita piirteitä. Nauttiko Hermannikaan sitä paitsi työnteosta todella? Ehkä hänkin aluksi nuorena työntekoa aloittaessaan ajatteli, että tämä on perseestä olevaa rääkkiä kaikki. Tämä on elämän helvetti. Sitten siitä tuli elämän uskonto (mutta ei paratiisi). Vertaa Stalinin vainojen kohteiksi joutuneiden perheet, jotka tämän jälkeen uskoivat kommunismiin entistä palavammin. 

Päätalo kertoo "miten se tapahtui" -henkisesti lähes aina.  Ei väitä asian olevan yhtään yleispätevämpää ajankuvaa kuin mitä se ihan ilmiasussaan on. 

Paljon mielenkiintoista tietoutta siitä miten asiat olivat ja menivät kirjasta löytyykin. Esimerkiksi suhtautuminen avioeroon 1950-luvun lopun Tampereella ja Taivalkoskella. Että se oli jotenkin häpeällistä ja kauheaa. Tai sen ymmärtäminen kirjojen avulla, kuinka vähissä kaikki varat olivat heti sotien jälkeen ja vaatteitakaan ei mistään saanut. Ja monia muitakin vastaavia. 

Ritva Ylönen väitöskirjassaan käyttää nimityksiä Kalle Päätalo ja Päätalo kuvatessaan kirjailijaa, ja nimitystä Kalle kuvatessaan Iijoki-sarjan päähenkilöä. Mikä on tämän Kallen suhde Kalle Päätaloon? Keksikö Kalle Päätalo esimerkiksi vanhemmikseen väittämänsä Riitun ja Herkon. Oliko Kalle Päätalo turkulainen porvarisnainen, joka keksi koko lapsuutensa Jokijärvellä?

Näinhän asian laita ei ole. Oli todella olemassa Kalle Päätalo ja Riittu ja Herkko. Se on hyvä ja vaikea kysymys, että mikä on omaelämäkerrallisten tekstien päähenkilön suhde kirjoittajaan. Kun tehdään omasta elämästä kertomus, se ehkä alkaa vaikuttaa loogisemmalta ja merkityksellisemmältä kuin ikinä olikaan. Jos kuka tahansa ihminen kirjoittaisi omaelämäkerran olisi se väistämättä eri asia kuin eletyn elämän todellisuus, koska elämäkerta on kirjallisuutta ja elämä on elämää. Oikeassa elämässä ei tunnu olevan mitään suurta linjaa, teoriaa tai järkeä. Se on vain aina tässä ja kuluu kulumistaan. Kaikki väitteet ja teoriat siitä ovat harhaa. Mutta sekin harha on harhaa. En tiedä helevetti. 

Oikeastaan se voisi olla aika syvällinen viesti Iijoki-sarjasta. Ettei mitään mieltä ja merkitystä ole. On vain tapahtumia. 

Kallioniemessähän käydään vieraisilla kymmeniä kertoja kirjan aikana. Aina samat jutut ja vinkeet vanhemmilla. Asiat toistetaan ja toistetaan. Totta kai, koska persoonallisuudet on mitkä on, eivätkä muutu. Mutta normaalimmassa kirjallisuudessa (fiktiivisten) vanhempien jutut kerrottaisiin eri tavalla. Niistä piirrettäisiin kuva ja kaari ja sidottaisiin se aikakauteen. Mutta tämähän olisikin epätotta yleistämistä, kuten kaikki taide. Päätalo kuvaa enemmän totuuden. Vai kuvaako. Mikä on totuus?

Ainakin loppupuolen kirjoissa Päätalo kertoo ja jauhaa samoista asioista loputtomasti. Samat tarinat kerrotaan aina uudelleen. En tiedä oliko tässä tarkoitus palvella niitä lukijoita, jotka eivät ole lukeneet edellisiä kirjoja. Luultavasti ei. Oliko sitten kyseessä unohdus siitä mitä oli jo kertonut. Ehkä ei. Kyseessä oli ehkä se, että Päätalo kirjoitti eläytyen tekstiin ja tekemiseen voimakkaasti ja samojen asioiden kertominen nousi luonnollisesti tästä. 

Hän kertoo lähemmäs kymmenen kertaa sen pohdinnan, miten lähestyessään Jokijärveä nousee mieleen, miten monta kertaa ja miten erilaisissa tunnetiloissa hän on tämän tien kulkenut. Itsekin pohdin usein tuollaisia. Lisäksi pohdin usein samoja kuin Päätalo, eli mietin kuinka kauan on kulunut siitä ja tästä. Kuten myöskin varmasti yli 10 kertaa Päätalo muistelee kuinka kauan siitä on kun hän ensikerran kiipesi tämän Messukylän kirkonmäen (?) ja tapasi ensi kertaa tulevan vaimonsa. Päätalo kirjaa vain miten hänen ajatuksensa pelaavat. Tämä ei ole tyypillistä kirjallisuudessa, missä enemmänkin pyritään tuohon kuvaamaani harha-valehteluun, jossa asioilla nähdään olevan mieli ja merkitys. 

Tällainen epäkirjallinen taipumus näissä kirjoissa ilmentyy uskomattomalla tavalla kirjassa Hyvästi, Iijoki. Päätalo silloin uskoi tämän olevan viimeinen teos. Mutta siitä huolimatta siinä ei ole minkäänlaista yritystäkään "kirjalliseen" lopetukseen. Että olisi jonkinlainen yhteenveto ja loppulause lukijoillekin. Mutta se vain loppuu ilman mitään nostatusta. 

Todella hyvä, että tuli vielä Pölhökanto Iijoen törmässä, koska siinä kerrotaan mielestäni todella olennaisista asioista. Ilman sitä olisivat sydänvaivat ja muut jääneet tietämättä. Viimeiset 50 sivua Pölhökannosta ovat todellista pikakelausta, jossa käsitellään asiat nykyaikaan asti. Luetteloidaan ihmisten kuolemia. 

Päätalo ei siis ollut suuri sanataiteilija. Kirjojen nimet ovat usein jopa runollisia, mutta ehkä hän ei keksinyt niitä itse. Mutta ainakin hän ilmeisesti eläytyi kirjojensa kirjoittamis-aktiin äärimmäisen voimakkaasti. Panu Rajala kertoo miten Päätalo oli ollut aivan hiessä ja muissa maailmoissa tullessaan avaamaan hänelle ovea. Rajala oli tullut kylään vähän väärään aikaan. Päätalo vastusti termiä inspiraatio, hän sanoi ettei ole sellaista koskaan kokenut. Hän vihasi myös termiä lounas, jota piti... iljettävän herraskaisena tai jotain. Puoliseksi hän sitä syömistä kutsui. Ja hyväksi kirjoitustuuriksi sujuvasti sujunutta rupeamaa. Mutta jos on totta tuo äärimmäinen eläytyminen ja flow-tilaan pääsy nykyajan sanassa, niin eikö se ollut oikeastaan parempaa kuin inspiraatio? 

On ollut siis valtava halu ja pyrkimys kirjailijuuteen. Sitten se viimein monien vaiheiden jälkeen toteutuu. Sitten kirjoja aletaan ostaa. Niillä elää. Voi jäädä vapaaksi kirjailijaksi. Ilmeisesti suorastaan rikastuu kirjoillaan huomattavasti. 

Päätalosta tulee mieleen se amerikkalainen nainen, joka ei osannut laulaa, mutta joka piti konsertteja jossa kaikki nauroivat hänelle. Mutta tämä assosiaatio-päännousema ei ole kuitenkaan todellakaan oikea eikä reilu, koska Päätalon vannoutunut lukijakunta arvosti häntä suurestikin. Lisäksi minulle tulee tuosta äärimmäiseen kirjoitustilaan pääsemisestä mieleen todellinen taiteilija. 

Tässä hyvä kommentti Ritva Ylösen väitöskirjasta, joka summaa asioita: 
Aku-Kimmo Ripatti tuohtui siinä määrin Sinnemäen Proust-vertailusta, että kirjoitti asiasta Kulttuurivihkoihin (3/1979) sapekkaasti: ”Päätalo on kansankelo, jota hänen rajoituksensa eivät enää kaada. Sen takia on vain outo konsti etsiä Päätalolle lisää arvoa esim. Marcel Proustista, kuten Anssi Sinnemäki tekee Tiedonantajassa julkaisemassaan Päätalo-arviossa. Ei kai aitoa naturalistia kannata korottaa modernismin esi-isän aavistusten juuria, olemattomuuksia kuvaavalla Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksella?” Samassa kirjoituksessa Ripatti määrittelee Päätalon ”rajoitetuksi neroksi, rehelliseksi vain omalta kannaltaan, nauhurimaiseksi elämän muistajaksi ja työn sankariksi”.

Rajoitettu nero - hyvä kuvaus Päätalosta!

Miten Päätalo saattoi olla niin ulalla, että hän ei omien sanojensa mukaan tajunnut olevansa Nälkämäki-kirjan päähenkilö. Ehkä se pohjautui tähän huumantuneeseen tilaan kirjoitusprosessin aikana, jossa ei tajunnut välttämättä maailmasta mitään. Olen lukenut kaikkien kirjojen päähenkilöiden (Viimeistä savottaa lukuunottamatta) muistuttavan Päätaloa itseään. 

Se mitä en olisi koskaan uskonut on kuinka paljon löysin Kalle Päätalon persoonasta ja elämänkulun vaiheistakin samaistuttavia piirteitä. 

Tässä listaus niistä.

"Erityisherkkyys". En täysin hyväksy koko termiä erityisherkkä. Ajattelen sen olevan hetkellinen trenditermi, joka sitten taas pian unohtuu. Lisäksi myös koen itseni kutsumisen erityisherkäksi olevan pilkkaa aidosti erityisherkkiä kohtaan. Mutta Päätalon osalta tarkoitan tällä sitä, kun häntä jatkuvasti sattuu pienetkin asiat. Hän ei kestä saunassa kuumaa. Hän ei pysty juomaan kahvia kuin vasta todella jäähtyneenä. Ja niin edelleen. 

Pikkutarkkuus asioissa. Pikkutarkkuus muisteluksissa. Pakko kertoa kaikki juurta jaksain. 

Ei pysty pitämään puoliaan kaupanteossa. Vihaan itsekin kaupantekotilanteita, joissa olen myymässä tai ostamassa jotain tuotetta, jonka hinnasta pitää neuvotella. 

Ei hennonnut sanoa pahasti ihmisille, ja vältteli konflikteja, ellei todella ollut loukkaantunut. 
Muuten oli hiljaa, ja keräsi painetta pannuun loputtomasti. Kuten Kuusisen vaarista. 

Saa äärimmäisen pitkäkestoisia raivoajatuskeloja mm. sota-aikana hajotetuista kirjoistaan (sisarukset olivat pitäneet "sivukirjastoa" ja kirjoja oli mennyt huonoon kuntoon). Veljeni lukiessaan Aku Ankan taskukirjat sekä Roope Sedät tuhosi ne samaa mukaa, koska laitti ne lattialle alaspäin jolloin sidonnat murtuivat. Tämä aiheutti minussa suunnatonta raivoa vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. 

"Itkee" menetettyä päiväkirjaa sota-ajalta loputtomasti. Olen itse itkenyt menettämiäni ja itse tuhoamiani tekstejäni samalla tavalla. 

Pesubetoni-sokkeli ja uunimuuraukset Kirvestiellä. Ei uskalla/kehtaa sanoa, että toinen pilaa hänelle todella tärkeän kalliin (ja turhamaisen) rakenteen. Samalla tavalla olen joskus nähnyt minulle tärkeiden objektien olevan rääkissä, mutten ole kehdannut sanoa, että niitä pitää kohdella paremmin. 

Saa fiksaatioita miten tekee joskus. Tulee vakinaisen reissulta lomille kotiin ja hiihtää hieno mantteli päällä. Tekee näin vaikka helevetin kuumat ilmat. Olen samalla tavalla pakko-fiksoitunut monista asioista. 

Koti-ikävä ja ratkaisu ongelmiin paluu Jokijärvelle vaikka juuri silloin OKT melkein valmis Tampereella. Hullu ja kuten nähtiin väärä ratkaisuehdotus siihen, ettei tunnu koskaan olevan asiat kunnolla kunnossa. Itse olen usein miettinyt paluuta kotiseudulle, vaikka se ei ratkaisisi mitään paremmaksi. 

Holtiton viinan kanssa kun pääsi alkuun. Itsekään en hallitse parhaalla tavalla omaa juomistani.

Perimmäinen luonne: menneiden aikojen ja tapahtumien loputon märehtiminen. Ei ratkaisua näihin. Valittaa ja tuo esiin lukuisia lukuisia kertoja perheen köyhät ajat. Ruikuttaa siitä avoimesti muillekin ihmisille.

Pikkuveli kuoli henkirikoksen uhrina kun rakennusmestariksi valmistavaa koulua oli käyty yhden (?) päivän. Itselläni  pikkuveljeni kuoli henkirikoksen uhrina muutama päivä ennen kun aloitin vieraalla paikkakunnalla ensimmäisessä koulutustani vastaavassa työssä olevassa työpaikassa. 

Vankileirillä antaa mennä vaan perkeleet -asenne. Unohtakaa koko paska. Minä luovutan. Itse olen joskus jotain samanlaista.

Sotasähläys, sekoittaa loppusodan toden ja leikin. Juoksee ja mesoaa. Luulee kaiken olevan förbi. Tekee kaiken usein jotenkin liian vaikeasti ja eri tavalla kuin muut...

Ääritilanteissa rauhallinen ja kylmän viileä. 

 

Yhteenvetona, niin on kai se saavutus sinänsä ollut lukea koko Iijoki-sarja. Ajattelin ensi kesänä käydä Jokijärvellä. Jos oikeasti pääsisi sisään Jokijärven pirttiin voisi kokea jopa ylimaallisia tunteita. Että tässä se oikeasti oli ja käveli ja täällä oli oikeasti ne ihmiset, joista on lukenut niin paljon. 

Päätalo ainakin näyttää, että ennen vanhaankin valitettiin pienistä. Ja että ennen ei todellakaan olleet asiat paremmin kuin nyt. 

Suku oli jonkin maininnan mukaan tulihtoinut Päävaaralla jo 300 vuotta (vai oliko se 400?). Kallen repäisi siihen mikä hänestä tuli se, että hän sai käydä kansakoulua. 

Hän ei ikävä kyllä koskaan ollut onnellinen (se oli hänelle liian suuri sana) eikä päässyt eroon paskoista keloista. Mutta kykeni silti aina työntekoon. Nykypäivänä syntyvä Kallen mielenlaadun omaava nuori mies olisi ehkä Logged In -sarjan syrjäytyneet tyypit. Hehän ei ole juurikaan työelämässä tahi opiskeluissa. Mutta Kallen aikaan oli pakko käydä töissä, oli helppo saada töitä. Mutta oli muita asioita joissa saattoi sortua destruktiiviseen eksessiivisyyteen. 

Only in Finland tästä voi myös sanoa. Minun on vaikea kuvitella, että mitään tämänkaltaista kirjoitettaisiin Ranskassa. Tosin en tiedä ranskalaisesta kulttuurista mitään, joten siinä mielessä argumenttini on kehno. 

Kiitos Kalle nyt kuitenkin tästä kaikesta. Jos luoti olisi mennyt vaikka senttiä alemmas sinä olisit kuollut. Kuinka monta tarinaa on jäänyt kertomatta? Jos kaikki sisaruksesi olisivat kirjoittaneet 26-osaisen kirjasarjan omasta elämästään, heidän kuvauksensa esimerkiksi vanhemmistanne olisi ollut hyvin erilainen. Paljon on ollut erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita, elämän melko käsittämätöntä kirjavuutta. Sinä valaisit yhden ladun yhdellä tavalla.