Hyrkkänen tässä yrittää selittää ja markkinoidakin aatehistoriaa historiantutkimuksen työkaluna ja tulokulmana asioihin.

Kirjan alussa on heti tällainen pointti, että joku tappaa joku ei mutta sama aate. Mikä selittää tämän? Se, että aatteet eivät selitä käsityksiä. Aatteita ei ole "ladattu" päähän teoreettisen puhtaina, vaan on vain eletty ja annettu mennä. Tärkeää Hyrkkäsen mielestä on käsittämisen käsittäminen. Eli sen käsittäminen, miten ihmiset asiat ja AATTEET käsittävät. Sama aate tosiaan voidaan käsittää monella tavalla riippuen käsittäjän oppineisuudesta, luokkataustasta, persoonallisuusrakenteista ja niin edelleen. Tämän ei mielestäni pitäisi olla aatehistorian idea. Käsittämisen käsittäminen on ennemminkin vain jokin yksi osanen historiantutkimuksen eläytymisessä tutkimuskohteeseensa.

Kirjan alkuvaiheessa hän myös sanoo, ettei halua sekaantua filosofien työhön. Että voi itse keskittyä omaansa. Hyrkkänen pyrkii olemaan pienen kolon guru? Elää hyvin lokeroidussa todellisuuskuvassa, kun ylipäätään edistää ja uskoo aatehistoriaan omana kategorianaan.

Filosofiasta puheenollen, niin siinä on kirjoittamisen genre jota en ole koskaan oikein kyennyt ottamaan vastaan. Tämä liittyy osittain siihen, että vaikka olen monella tapaa teoreettisesti orientoitunut ihminen, on minulla kuitenkin hyvin vahva pragmaattinen pohjavire. Ajattelen, että teoretisoinnin pitää johtaa johonkin konkreettiseen ja toivottavasti johonkin hyvin optimaaliseen ja toimivaan. Sen sijaan filosofia mieltyy minulle ylenpalttisen teoreettisena. Lisäksi se ilmenee minulle sanoilla leikkimisenä, jonka lopulliset sisällöt ovat tyhjiä. Kantin aikana vielä ja senkin jälkeen filosofeiksi itseään kutsuvat saattoivat ottaa kantaa kosmologiaan. Nykyään ei varmaan kannattaisi, tai ainakin vasta sen jälkeen kun on opiskeltu luonnontieteitä. Oletettavasti luonnontieteellisesti päteviä filosofejakin on olemassa. Mutta tuntuu siltä että filosofia aikoinaan otti kantaa vaikka mihin (vaikka nyt tiedostamme ettei heillä pätevyyttä siihen ollutkaan) ja nyt se on vain sanoilla leikkiä. Ymmärrän etten pysty alasampumaan ja suohonlaulamaan koko filosofian genreä tällä yhdellä kepoiselle sohaisullani. 

Mutta pitäisikö minun sitten olla sanomatta mitään? Koska oikeastaan ajattelen, että olisin itse pätevä antamaan tuomioni filosofiasta genrenä vasta sitten kun olen perehtynyt siihen äärimmäisen kattavasti. Nythän annan tuomioni hyvin pienellä perehtymisellä. Mutta vaikka olisin suorittanut tämän vuosikymmeniä kestäneen syväperehtymisen, voisivat mielipiteeni olla silti niiden aivan alussa jo omaksumieni ennakkoluulojen ja toivelopputulosten ilmentymiä. Eli pitkän perehtymisen jälkeen sanoisin tuon saman, mutta olisin oppinut esittämään ja kuorruttamaan sen niin, että se on pakko ottaa enemmän vakavasti. 

Filosofiasta puhuin siksi, koska Hyrkkäsen teos tuntui minusta hyvin filosofiselta, ja siksi sitä oli inhottavaa lukea. 

Eli mielestäni Markku Hyrkkäsen kirja oli tyhjää ja omahyväistä sanoilla leikkimistä jota voisi mielestäni pitää malliesimerkkinä "akateemisen hedelmättömyyden genrestä". Toisaalta, ehkä olen väärässä, enkä vain osannut nähdä valoa. Toisaaltahan Hyrkkänen on hyvinkin pragmaattinen ja esittelee kirjassaan lukuisia konkreettisia esimerkkejä, miten aatehistoriaa ja sen liepeillä roikkuvia muita historiateorioita voidaan käyttää tutkimisen ja ymmärryksen apuna. Mutta toisaalta minusta Hyrkkänen pyöri kirjassaan epämääräisyyksien ja sekavuuksien henkisessä basaarissa, jossa kaikki hänen määrittelemänsä ja uskomansa oli niin hentoa ja heikkoa, että se oli kaiken aikaa hajoamassa kappaleiksi. Hän teki ikään kuin voimakkaita rintamalinjoja aatehistorian hyväksi, mutta sitten taas toisaalta ja lopulta (?) aatehistoria ei ollutkaan mitään, vaikka se sitten taas oikeastaan oli kaikki. 

Väitän ja syytän saatana vie, että Hyrkkäseltä tulee vain paljon tyhjää hedelmätöntä sanoilla leikkimistä, MUTTA en osaa tai jaksa perustella onko se näinkään. Jos kaikki on tyhjää on väite tyhjyydestäkin tyhjä, eli ei-tyhjä. Onko Hyrkkäsen pointeissa siis mieltä? Hui hai!

Nykyään puhutaan privilegioista ja niiden tiedostamisesta. Mietin kanssa, että mitkä ovat Hyrkkäsen privilegiot. Camille Paglia kertoo usein nuorena kohtaamistaan työväenluokkaisista juutalaisista, jotka vaikka kuinka opiskelivat teoreettistakin settiä yliopistolla olivat jalat maassa, eivätkä menneet ikinä lähellekään ns. post-modernia mielenmaisemaa. Tämä Paglian mukaan perustui juuri työväenluokkaiseen tervejärkisyyteen ja siihenkin että näiden ihmisten vanhemmat/isovanhemmat olivat usein kokeneet holokaustin. Jos on kokenut holokaustin, ei tee mieli olla kovin teoreettinen tyhjänjauhaja. 

Hyrkkänen on niin teoreettinen, että hän on ehkä syntynyt suureen kulttuuriseen pääomaan. Ehkä olen väärässä. 

Loppujen lopuksi tosiaan minulle jäi aatehistorian mieli ja idea kirjan luettuani hyvinkin pimentoon. Kuten sanottua, kirja on sanopallottelua, josta kirjoittaja tuntuu omahyväisesti nauttivan. Nauttivan omasta leikillisyydestään ja omituisesta tanssista, jossa luodaan väitteitä ja statusta, mutta lopulta ei luoda mitään todellista Salpalinjaa jota ymmärtää ja koskettaa ja puolustaa. Aina välillä pysähdytään joihinkin kristallisaatiohin suurina saavutuksina. Tosin näitäkään ei ehkä puolustaisi loppuun asti koska toisaalta ja toisaalta ala ranskalainen argumentaatio on homman nimi ja olemus. Liian monisanainen ja sitä kautta "ohut" on kirja kaiken aikaa. Toistaa samoja asioita uudelleen ja uudelleen, toisin sanoin. Tosin tenttiinlukijaminua tämä miellytti, kun ei ole omaksuttavaa niin paljon. 

Tentissä muuten kysyttiin Miten aate- ja käsitehistoria eroavat toisistaan? mikä käsitykseni mukaan oli kompakysymys, koska Hyrkkänen sanoo kirjassaan niiden olevan jokseenkin sama asia.