Viimeksi luin Platonia vuonna 1999 aloitettuani yliopisto-opinnot. Ostin silloin osat I ja III.

Nämä olivat hienoin kokemukseni koskaan filosofian (kirjallisuusgenre jota en osaa arvostaa, vaikka monella tavalla olenkin teoreettinen ihminen) parissa. Jotenkin edelleen muistan tunnelmat silloin. Ehkä ennen kaikkea sen leppoisuuden joka dialogeista välittyi. Ne olivat näytelmiä ja kaunokirjallisuutta teorioidenkäsittelynsä lisäksi. Sokrates aina osoitti keskustelukumppanin olevan väärässä, koska tämä ei ollut ajatellut asiaa kunnolla.

Minulla itsellä oli tällöin jonkinlainen hypersubjektiivinen filosofia, jonka nojalla mm. ajattelin kaiken taiteen olevan yhtä hyvää. Ajattelin siis, että mikä se on mikä tekee taideteoksesta hyvän. Kuka sen päättää? Ja jos hyvää ja hyväksitekevää voi eri kulttuureissa ja eri ihmisten todellisuuksissa olla aivan eri asiat, niin sittenhän voitaisiin ajatella kaikkien teosten olevan (potentiaalisesti ainakin) yhtä hyviä. Ei ole kuin klassikoita. 

Käytännön maailmassa tämä ei varmaankaan toiminut. Kaikki elokuvat eivät tuntuneet yhtä hyviltä. En muista, mutta todennäköisesti tämä todellisen maailman epäonnistuminen ei muokannut silti filosofiaani toiseen suuntaan. 

Noissa 1999 luetuissa oli Protagoras-dialogi, joka ainakin muistokuvieni mukaan sisältää tämän ihminen on kaiken mitta -ajatuksen. Tämä resonoi oman absoluuttisen relativismini kanssa tosiaan ja käytin sitä oman filosofiani rakennuspalikkana. Hirvittää sanoa "oman filosofiani". Mutta miksi? Jokainen ihminen elää oman elämänsä ikuisessa nyt-hetkessä tässä ja nyt ja arjessa ja normaaliudessa ja tällä lailla näin. Ja kaikilla on mielipiteitä, ajattelutapoja, teorioita. Kaikilla on siis oma filosofiansa. Ei se sen kummoisempaa ole. Ei välttämättä ole vesitiivis järjestelmä eikä varsinkaan sellainen, josta kirjoittanut satoja sivuja. Mutta väliäkö tuolla kun siltikin sen kanssa voipi elää elämäänsä. 

 

Kratylos. Vuosikausia ollut tietoinen tämän dialogin sisältävän sanojen olemuksen pohdiskelua. Tämä erityisesti kiinnosti II osassa koottuja. No enpä kyllä paljon tuosta nyt sinänsä irti saanut ravintoa. Pitkä osio dialogissa Sokrateen etymologia-hulinaa, jota selitysosiossa kutsutaan jossain mielessä huumoriosioksi. Näillä ei nykykielitieteen standardeilla ole ehkä suurta arvoa. Lopuksi pohditaan, että on jotain sanojen tuolla puolen, jotain syvempää olemusta. 

 

Gorgias muistutti muistikuviani näistä yli 20 vuotta sitten lukemistani. Että S. puhuu ja puhuu ja lopulta kyseenalaistaa tiedetäänkö mitään.

Hieno ajatus sivulla 91. Että sofisti ei ole toimittanut lupaamaansa tuotetta, jos asiakas ei maksakaan laskua. Koska sofisti sanoo opettavansa nuorukaiset hyveellisiksi ihmisiksi. Lisäksi että valtiomies ei ole ollut kummoinenkaan valtiomies, jos hallittava kansa on perseestä edelleen hallituskauden jälkeen.

 

Menon. Hyvettä ei näköjään sitten Sokrateen veivausten jälkeen osatakaan määrittää. Eli taas päädytään siihen, että lopulta emme tiedä vaikka luulimme tietävämme. Luulimme, koska emme olleet ajatelleet tarpeeksi syvästi ja oikein. 

Lopuksi hyvä yhteenveto, että jumalaisen innostuksen vallassa sekaisin olevat ovat aidosti hienoja miehiä:

SOKRATES Eikö ole paikallaan kutsua jumalaisiksi sellaisia miehiä, jotka järkeensä turvautumatta pystyvät kaikkien parhaaksi teoin ja sanoin hoitamaan monet tärkeät asiat?
MENON Varmasti on.
SOKRATES Täydellä syyllä voimme siis sanoa jumalaisiksi kaikkia noita ennustajia ja selvänäkijöitä ja runoilijoita niin ikään. Ja vähintään yhtä hyvällä syyllä voimme väittää, että hallintomiehet ovat jumalaisia ja innottuneita, hengen valtaamia ja jumalan täyttämiä silloin kun he hoitelevat suuria ja tärkeitä asioitaan tietämättä yhtään mitään siitä, mistä puhuvat.
MENON Kyllä

Hyvettä ei saada kiinni, mutta loppujen lopuksi päädytään jonkinlaiseen valistuneeseen jumalpöhinäiseen itsevaltiaaseen. 

 

Meneksenos. S:n pointti että kuulemansa puhe vei kolmeksi päiväksi Autuaiden saarille todella samaistuttava. Usein mietin esimerkiksi taiteen tai suorastaan "valaistumisten" kestoja ja pysyviä vaikutuksia. Minusta aina vaikuttanut, etteivät ole kovinkaan pysyviä. Mikä siis on pysyvää ja mikä minä olen ja voinko minä muuttua; jos voin muuttua niin mikä minua muuttaa? 

Hämmästyttävän samaistuttava patriotismin ja isänmaallisuuden ylistys. Koen, että ymmärrän ateenalaisten tunteet tässä. Se on varmasti virhetulkinta minulta. Toisaalta kansaan ja paikkaan samaistumisessa on kautta aikain ollut jotain samaa, ja koko homma varmaan kumpuaa ihmisen biologiasta. 

On myös outoa, että näistä löytyy juttuja paljon osioita, joita voisi kuvitella kliseiksi. Että jauhetaan persialaissodista ja siitä miten persialaiset olivat orjuuttaneet ihmisen mielen. Onko Frank Millerin 300-teoksen maailmankuva siis sittenkin oikeassa? Mainitaan nimeltä tunnettuja kuvanveistäjiä ja Homeroksen teosten juttuja. Tuntui vain oudolta, että näissä on juuri tällaisia juttuja mitä näissä voisi kuvitella olevan.  

Mutta jollain tasolla S. ei ole tosissaan, koska aluksi kuvasi patrioottisia hautajaispuheita huumeenkaltaiseksi. Vai pitääkö hän niitä sittenkin tarpeellisina? Lisäksi mikä paino sillä että tämä S:n itse esittämä näytepuhe on Aspasian, naisen, puhe. A:nkin copy-pastettama kaiken lisäksi. 

Ja mitä tarkoittaa lopussa pyydetty lupaus, että Meneksemenos ei "ilmianna" S:ää? Mitä S. on tehnyt väärin?

Selitysosiossa kerrotaan tätä puhetta myöhemmin esitetty Ateenan kaatuneiden muistojuhlassa epäironisesti vrt. esim. Born in America ja Reaganin tulkinta siitä.

S:n persoona todella minullakin dialogien pohjalta niin hallussa, että pahaa teki lukea puhetta kun kaiken aikaa tiedosti ettei hän puhu sitä vilpittömin mielin, melkein kuuli ironian äänensävyssä ja pelkäsi koska vedetään viitta pois ivailun päältä. 

 

 

Ylipäätään todella hyviä hahmoja näissä, ja erittäin tiukkaa rationalismia. Sellaista että minulle lukijana tuli olo, että nyt tässä todella käsitellään aihetta tiukasti ja ovelasti ja kaikista tulokulmista.

Ihana tunne että mikään ei muutu. Että edelleen on näitä jotka puhuvat mutta eivät tajua olevansa väärässä kun eivät edes ole määritelleet käsitteitä. 

Tuli myös mieleen, että Columbo-sarjan hahmo on lievästi sokratesmainen. Teeskentelee tietämätöntä ja tyhmää ja saa ihmiset "kiinni".