Olen 46-vuotias enkä tiedä Kiinasta juuri mitään. Minun kulttuurini on länsimainen kulttuuri. Aamen, vittu. 

Viittaamme kaukaisen menneisyyden kulttuuriperintöön, viittaamme kreikkalaisiin, roomalalaisiin, heprealaisiin; ehkä egyptiläisiiin tai sumerilaisiin. Mutta milloin kiinalaisiin? Ihminen voi olla lännessä todella lukeneena pidetty tietämättä Kiinasta mitään. 

Länsimainen ihminen kirjoittaa kirjan. Kirjan sanotaan keskustelevan monien aiemmin tulleiden kirjojen kanssa. Kirjailijan äidinkulttuurin kirjojen, sekä kirjojen muualta lännen kaanonista. Ehkä jopa kaikkien koskaan kirjoitettujen kirjojen kanssa. Viimeinen väite ainakin on romantisoitui idealisoitu näkemys. Kiinalaisten, intialaisten ja filippiiniläisten klassikkojen kanssa se ei keskustele. Eikä niiden, joita toiset älylliset lajit ovat kirjoittaneet toisilla planeetoilla.

Kiinalainen ihminen kirjoittaa kirjan... Sama juttu toki!

Sivuraide alkaa. Minua häiritsee, kun taiteen sanotaan ottaneen vaikutteita siitä ja tästä. Miten vaikutteista voidaan olla varmoja? Mistä tiedetään, että vaikute on juuri siitä teoksesta, josta sen luullaan ja väitetään olevan?

Lisäksi, miksi vaikutteet on niin usein otettu niin itsestäänselvistä kaikkien tuntemista ja isoista jutuista? Miksi Nirvana on vaikute monelle jälkeensätulleelle musiikille, mutta jokin-tuntematon-bändi-tähän ei? Miksi Lovecraft on vaikute jne. Miksi Kubrick on vaikute jne. No osittain toki siksi, koska nämä mainitut olivat aidosti taitavia, suunnannäyttäjiä, ja mitä lie. Mutta osittain kyseessä on myös Matteus-efekti, eli tässä tapauksessa ihailun ja ihmeen auran kerääntyminen niille, joilla sitä ennestään on. Nirvana ei enää ole vain bändi, vaan karismaattinen jumal-ilmiö. Näin se menee. Ja totta kai vaikutteita otetaan siitä mitä nähdään. Minäkin näin 80-luvulla paljon hienoja amerikkalaisia toimintaelokuvia. Ne ovat minun omaan kulttuuriini ja elämänpolkuuni syvästi kuuluvia. Ranskalaisia elokuvia olen nähnyt paljon vähemmän. 

Jos lukee 100 kirjaa vuodessa se on ainakin minun mielestäni paljon. Suurin piirtein tuolla tahdilla 75-vuotias on voinut lukea n. 7000 kirjaa. Eikä sekään ole paljon. Todennäköisesti pelkästään brasilialainen kulttuuri on tuottanut yli 7000 romaania. 

Toisin sanoen, kukaan ei ole todella lukenut. Sivuraiteelta takaisin pääraiteelle.

Huomasin minulla olevan Kiinan suhteen erikoisia asenteita. Koen Intian ja Kiinan olevan lähellä toisiaan ja melkein kuin yhtä valtiota. En ajattelisi samoin keisarillisen Rooman ja Parthian osalta. Tai Ruotsin ja Suomen. 

Koen Kiinan vuonna 500 eKr. samaksi kuin Ming-dynastian (1368-1644) aikaisen. Onko Kreikka 500 eKr. sama asia kuin Kreikka 1644? Tuntuu, että kiinalaisuus on aina ollut samaa. Syntyi tyhjästä ja oli kaiken aikaa yhtä ja samaa. Tämä on varmasti tyypillinen ajatus kaikesta vieraasta ja tuntemattomasta. Siinä ei nähdä tasoja ja sävyjä. Se on monoliittimainen. 

Myöskään en ymmärrä pohjoisen ja etelän eroja Kiinassa. Ymmärrän ne jollain tasolla Italian niemimaalla. Ja Suomessa vasta ymmärränkin. 

Kiinassa on ehtinyt olla vaikka mitä ja kaikkea. Yritä ymmärtää tämä, ihminen hyvä.

Kiinan ja kiinalaisuuden voima, vetovoima, sulatusvoima, se on ollut aivan valtava. Monta kertaa vieraat valloittajat ovat hallinneet maata. Mutta sitten kuitekin omaksuneet kiinalaisuuden. Sulautuneet. Naapurivaltakuntia Korea, Vietnam, Laos, Burma ja kaikkiin näihin on kiinalainen vaikutus ollut valtava. Mihin tätä voisi verrata lännessä? Rooman ja Kreikan vaikutusta nykyiseen Eurooppaan? Ei, koska Roomaa ja Kreikkaa ei enää ole, mutta Kiina edelleen on. Vai onko Rooma edelleen, sehän on eräs argumentti. 

Kiina on aina ollut maailman väkirikkain valtakunta. Eniten kaikista kansoissa maailmassa on aina ollut kiinalaisia. 

Tärkeää on aina ollut vallan monoliittisuus. Ei montaa valtakeskusta kuten Euroopassa keisari ja paavi esimerkiksi. Mutta Eurooppaa hedelmöitti, kun eri valtapiirit argumentoivat ja tappelivat keskenään ja uutta teoriaa tehtiin vereslihalla. 

Kiinassa kaupungit eivät ole olleet itsenäisiä ja dynaamisia voimia kuten Euroopassa. Keskusvalta halusi pitää kaikki langat käsissään. Kiinalainen kaupunki on tyhjä kuori. Ontto nukke. 

Tian Ming on taivaan mandaatti. Hallitsijalla pitää olla taivaan mandaatti. Jos ei ole, hänet voidaan kaataa. Euroopassa oli helvetin ja saatanan iso jumalanvastainen juttu hallitsijan ja valtiovallan vaihtaminen. Jos vastustat kuningasta, vastustat Jumalaa ja Hänen rakenteitaan. Näin Euroopassa, näin ei Kiinassa. Siellä hallitsija saatettiin kaataa salaseurojen avulla, jos vakuututtiin ettei hän ollut enää Tianin kaa flow-tilassa. Mutta itse Tian oli ikuinen ja säilyi. 

Jos lännessä tutkit maailmaa, tuhoat ehkä Jumalan sielustasi sillä mitä maailmasta löydät. Et Kiinassa. Voit tutkia ja löytää mitä vaan, mutta Kongfutse ja Tao säilyvät aina vaan.

Mutta outoa. Vaikka keskusvalta oli kaikkialla, oli uskonnollinen suvaitsevaisuus kuitenkin suurta. Sai olla mitä vaan. Eivätkä uskonnot käyneet oppiriitoja. Ei kiinnostusta metafysiikkaan, vaan pragmaattisesti ihmiseen ja ihmisen toimintaan. 

Salaseurat olivat hallitsijoille pelottavia. Toisinajattelu organisoituna pelottavaa. Ihme juttu, että ns. uskonnot saivat silti olla vapaasti. Etteivät ne olleet juuri koskaan kumouksellisia. 

Buddhalaisuus ei todella ollut kiinalainen uskonto ja siinä oli kiinalaiselle ajattelulle monia vieraita piirteitä. Jälleensyntymä oli vastoin oppia esi-isien palvonnasta. Pitkät kosmiset jaksot vastaan syklisyys. Myös oli vierasta yksilön mielensisältöjen tarkka analysointi. Kesti kauan sulatella buddhalaisuus kiinalaiseksi.

Buddhalaisuushan on kehitetty koska elämä on ahistanut. Kehitetty, että tulisi parempi fiilis. Ihmiset kokivat elonsa ja olemassaolonsa olevan perseestä/outoa/ahdistavaa ja etsivät jo tuolloin ratkaisuja.  

Sivuraidetta taas. Ihmettelen, miksi Buddha-patsaita pitää rakentaa, jos kaikki on pään sisällä? Miksi konkreettisia asioita, jos kaikki on mielestä. Eikö se ole rappioilmiötä? Kaikki temppelit?

Kansanbuddhalaisuus jossa toistetaan vain Buddhan nimeä. Toimii! Älyllinen veivaus sitten jollain toisilla. Kunhan toimii, niin hyvä. Vertaa Kierkegaardin maalaisten kristinusko äärimmäisenä muotona. 

Kongfutselaisuus ehti olla vaikka mitä. Ei välttämättä olisi ollut edes voittava arpa. Plasebo-vaikutus varmaan suuri.

Kaikki on ihmeellistä, että mikään edes toimii alkaa tuntua suurelta ihmeeltä, kun on itse vanha. Minua ihmetytti todella suuresti tämä "100 huvituksen" ilveilijöiden maailma. Että miksi kiinalaiset päättivät pomppia ja hyppiä. Mitä se tarkoitti, mitä se edusti, miten yleisö sen koki, jos nautti niin miten ja miksi. Miksi tällainen on muodostunut. Miksei vain tehty työtä ja muut ajat istuttu kotona paikoillaan ja tuijotettu seinää?

Miksi on kulttuuria?