Jotenkin kylmäävä. Kliininen. Etäiseksi jättävä. 

Miksi nuorena kauan sitten eläydyin kirjoihin ja elokuviin niin voimakkaasti. Löysin niistä maailmoja. Henkilöhahmot olivat syviä. Nyt ei enää näin. Etäisyys. Panssari. 

Harry Potter sikäli tulee mieleen, että maaginen todellisuus ja englantilainen yliopistomaailma. 

Kirjan suuri idea: hopeatankoon kirjoitettu sana kielellä G, ja sen käännös kielelle O tuottavat maagisen ilmiön jossa kääntymättä jäänyt osa on tangon voima. 

Jos suomen "itse" käännettäisiin sanalle self, jäisi kääntymättä suomen sanaan liittyvä ajatus ns. itsesielusta. Ja mitä tällainen tanko sitten tekisi?

She = Hän

Tyyssija = Haven

Ehtiä = to be somewhere on time

Ikirouta = permafrost

Tämä perusidea oli minusta kaiken aikaa vähän heikko ja kaukaa haettu. 

Kirjassa viitataan hyvin selkeästi useaan kertaan siirtomaaimperiumien harjoittamaan sortoon. Myös tehdään selväksi, että Oxford myös hyötyi tästä riistosta. Mutta toisaalta Oxfordin professorit saattoivat olla tästä autuaan tietämättömiä. Kuten lihansyöjät, natsit, miehet, muusikot, koiranomistajat. Kirja asemoituu juuri tähän nykyiseen keskusteluilmapiiriin, jossa tällaisia asioita paljon käsitellään.

Mutta olisi tehokkaampiakin tapoja hieroa sortokoneistoa ja sen osana olemista ihmisten naamaan, kuin näin rautalanka-aukikirjoitettu. Enemmän ihon alle meneviä tapoja ja ideoita olisi. Mutta kirjoittaja on nuori, hän haluaa ruokaansa paljon mausteita. 

Kylmäksi jättää kuvaus päähenkilöiden ystävyydestä. Tai sitten en ehtinyt hypätä mukaan. 

"Vallankumouksen luonteen, koskimaisuuden (omeletti) kuvaus ei maailman oivaltavin. Vrt. 1984 tai Vihan hedelmät." Tällaiset lauseet olin kirjoittanut paperille muistiinpanokseni, käyttäen Pilot G2 -geelimustekynää, paksuudeltaan 0.7 millimetriä. 

Nyt tuota täytyy lopetella. Tässä täytyy nyt tosiaan lopetella. Tältä erää lopetellaan tähän. Hauskaa päivänjatkoa. 

Ei jatkoon. En halua lukea Kuangilta enää mitään. 

En ollut lukenut yhtään DeLillon kirjaa ennen. Tiesin hänen maineensa. Että on merkittävimpiä amerikkalaisia elossaolevia jne. jonkin kaanonin mukaan. 

Lyhyt kirja. 

Mielestäni tässä ei ollut juuri mitään. 

Jos tässä näkee paljon, siinä näkemisessä on varmaan DeLillo-lisää. Että kun maine on kova, nähdään paljon merkityksiä. Katsotaan tarkemmin. Tokihan missä vaan on mitä vaan, jos kauan katsoo. Käytetäänhän rusinaakin meditaatiossa. 

On 24 tunnin Psyko. Joku hullu mies (A) katsoo sitä päivät pitkät. Ei osaa sanallista itse, mutta jotain helvetin paljon saa siitä irti. 

On toinen mies (B) joka haluaa tehdä elokuvan miehestä (C), joka "taiteellisti" Irakin sotaa, tai jotain tällaista. Eli oli Irakin sota. Se nyt oli mitä oli. Ehkä turha. Miksi mentiin? Jotain tartti tehdä. Amerikkalaiset eivät todellakaan tottuneet tähän, että joku kimppuun hyökkää. Oli valheita, että sota saatiin. Sitten sodittiin. Jotainko opittiin? Ettei sota toimi loppuun asti. Että loppujen lopuksi maata ei saada hallintaan, ei siitä saada kaveria. Vapaus ja demokratia ei leviä. Tätähän Bush silloin sanoi, että voipi näinkin käydä että vapaus leviää. Että niin on ennenkin käynyt tilanteissa, joissa sitä ei olisi uskonut. Mutta lopulta hommat jäi perseelleen ja enemmän Amerikalla nyt on vihollisia kuin ennen, kait. 

No sota oli tulossa joka tapauksessa ja (C) siinä hyvin pienenä rattaana rattaiden ja rattaiden rattaiden joukossa oli palkattu antamaan akateemista analyysiä sodasta. Ehkä jopa runollista. No ei näitä hänen tekstejään kukaan lukenut joka asioista olisi päättänyt siinä mielessä, että pommi tuonne, kyllä vai ei. 

Mutta jotain hassua ja kiintoisaa siinä toki on. Että yksi osa ison sodan prosesseja oli tämäkin. Tämän miehen haastattelua yrittää (B) saada tehtyä, mutta (C) aina vaan kieltäytyy. Sitten tulee runosotamiehen tytär (D) käymään. Tämä kaikki siis tapahtuu syrjäisellä talolla aavikolla. Sitten (D) katoaa. Ehkä (A) oli itse psyko ja tappoi naisen.

En jaksanut kiinnostua. En jaksanut kaivaa merkityksiä. 24 tunnin Psykon idean pohdiskelu oli hienoa sinänsä. Että mitä on taide ja mitä on todellisuus. 

Alamaailman aion lukea joskus. 

Olen lukenut Antti Hurskaiselta kolme teosta. Kuihtuminen, Suru ei toimi ja En kieltäytynyt aseista.

Kuulin Antti Hurskaisesta jostain HS:n jutusta, mikä käsitteli nuorten miesten uskonnollisuutta/konservatiivisuutta tai jotain sellaista. 

En ole juurikaan pitänyt Hurskaisen teoksista. Adjektiiveja joilla pääsee alkuun: teennäinen, pingottunut, tekorankka. 

Minulla on tällainen termi kuin vasemmistonuorimainen. Tällä tarkoitan jonkinlaista vulgaaria mustavalkoista nuorille tyypillistä tapaa harjoittaa poliittista argumentaatiota. Fasistikin on siis vasemmistonuori. 

Lisäksi minulla on termi "nuorivoimaesseisti". Tästä en ole varma, meneekö termi yhtään oikeaan osoitteeseen. Mutta käsittääkseni on Nuoren voiman liitto. Käsittääkseni heillä on verkkosivut. En nyt tarkasta onko vai ei. Ja siellä verkkosivuilla julkaistaan esseitä. Ja olen lukenut niitä. Ja ne ovat todella vaivaannuttavia, koukeroisia, muka-tärkeisiin johtopäätöksiin päätyviä sanarunkkauksia. Konkretia ja hyvä argumentaatio uupuu täysin. On täysin mahdollista, että tällaisia esseitä ei ole koskaan julkaistu Nuoren voiman liiton sivuilla, mutta jostain minä niitä olen lukenut. 

Kuvailen vielä lisää. Siis, huomaa että kirjoittaja on lukenut. Mutta lukemisestaan huumaantunut. Nauttii kun viittaa. Luulee olevansa kaiken hyvän puolella. Luulee olevansa radikaali. Luulee olevansa relativisti, kun on laittanut siniset lasit päähän. Teksti luonteeltaan rokokoomaista. En tiedä mitä rokokoo tarkoittaa. Tarkoitan: seittimäisen ilmavaa, koukeroista, hentoisesti sinne ja tänne hyökyvää. Mutta... sellaista että tekisi mieli vetää avokämmenellä kirjoittajaa kasvoihin. Saada ymmärtämään, että kaikki valta tulee aseen piipusta. Sinä vain leikit monen sateenvarjon ja suojaloitsun alla ja luulet kiukkusi murskaavan kaikki padot. Kärpänen siinä inisee lasikuvussa pitopöydän alla. Jotain tällaista!

Ja tällainen fiilis tulee Hurskaisen esseistä. 

Ihmeellistä käsillä ilmaan piirtelyä luulleen sen olevan luomisakti. Tosiaan: teennäinen, koukeroinen, nuorivoimamainen, pingottunut. Ei rento. Ei todella löydä mitään. Enkä edes haluaisi haukkua Anttia, mutta minua vituttaa juuri tämä tällainen enemmän kuin moni muu. Vittu!

Vituttaa viittaukset omaan kirjailijuuteen. Ja kirjailijuuden jonkinlaiseen ktooniseen thanatos-puoleen, jota en usko hänen keskiluokkaisena pullasorsana edes kokeneen. Että hän on kuolettanut itsensä, hän on mennyt mustaan huoneeseen ja kohti ääretöntä ja sen yli. Tätä on kirjailijuus. Jotain tällaista hän usein sönkkää. Tee ja ole se, mutta älä vittu selitä. 

Helvetin vaivaannuttavaa luettavaa monellakin tasolla. Muttei siinä mielessä kun kirjoittaja ehkä tarkoittanut. 

Luulin että palaset häviävät kun ne tippuvat lattialle.

Olin menossa lukioon. 

Isäni oli kansakoulupohjalta. 

Isäni oli tyypillinen suomalainen: koulutusmyönteinen.

Hän arvosti, että menen lukioon. 

Hän osti minulle hienon pöydän ja hienon tuolin, että pystyn opiskelemaan paremmin.

Nuoremmille veljilleni ostettiin samassa yhteydessä halvemmat työpöydät ja halvemmat työtuolit. 

Toinen veljistäni jotenkin kritikoi tätä tilannetta, ja pilkkasi minua.

Pöydästäni irtosi palanen. 

En muista miksi. Jotain siihen osui. Palanen irtosi pöydän päädyn "listasta". Isäni alkoi etsiä palasta kontaten lattialla.

Muistan kuinka hulluna ja mahdottomana pidin hänen pyrkimystään tuolloin. 

Ei sitä palasta voi enää löytää. 

Se palanen on poissa tästä maailmasta.

Ei ollut!

Löytyi!

Isä korjasi pöydän ja vielä ainakin vuonna 2012 katselin tätä samaa pöytää ja isäni kädenjälkeä.

Nautin pöydästä 18 vuotta. Isästäni 59. Maailmankaikkeudesta tilastojen mukaan 79. 

Mikähän helvetti tässä, että välillä kirjoittaa paljon ja välillä ei juuri ollenkaan. Tämän vuoden alusta alkaen on minulla todella pitkästä aikaa ollut uusi työ. Olisi luullut sen vapauttavan voimavaroja, koska aiempi ei sopinut minulle ollenkaan.

En tiedä sitten.

Tämäkin blogialusta oli alhaalla monta viikkoa. Miksi?!

Miten täältä voisi siirtää kirjoituksensa vaikka Blogspottiin. Eikö se ole parempi kuin tämä Vuodatus? Tai mikä oli se Wordpress, sehän vasta pro on. Taitaa maksaakin.

Miten siirrän täältä Blogspottiin siten, että saan julkaisupäiviksi samat kuin mitkä ne oli täällä. Etteivät ne kaikki näytä tulleen sinne helmikuussa 2024. Ei se taida olla mahdollistakaan!

Vain 5000 vuotta sitten kehitettiin kirjoitustaito, ja nyt ollaan tässä. Missä ollaan seuraavan 5000 vuoden kuluttua? Missä on Donald Trump? Missä on Amerikka? Missä Tuulimyllygalaksi M101? 

Olen kärsimätön odottamaan lihasopan jäähtymistä. Kolme kertaa tehnyt viime aikoina. Ekalla kerralla liha keittyi vain 15 minuuttia, oli kypsää mutta todella kovaa. Toisella tunnin, pehmeämpää mutta toivomisen varaa pehmeyteen jäi. Nyt kolmannella taas tunnin, mutta suikaleet ohuempia kuin aiemmat. Mutta kaikilla kerroilla puikulaperunat menivät liian pehmeiksi! Tällä kertaa 10 minuutissa ikään kuin kovia, siten 14 minuutissa muhjua. Vittu! Ehkä Minä olen tehnyt virheen. Tai ehkä, vaan kyllä. Kokeilin pinnalla hengaavan perunan pehmeyttä. Mutta kattilan pohjalla vasta kuumat oltavat onkin. Olisin kauhonut sieltä edustavamman yksilön, jos viisas mies ollut olisin. 

Nöyryys, kiitollisuus, anteeksipyynnöt, synnintunto. Tärkeitä, arvokkaita, tehokkaita ja vaikeita asioita!