Äitini päätyi synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. 

Oli häipynyt TYKS:stä ja ottanut minut keskoskaapissa mukaansa. Tuolloin ne olivat ilmeisesti jonkinlaisia kevyitä muovilaatikoita. 

Äiti heitti minut Aurajokeen. Kaappi kellui. Ajelehdin.

Minut löydettiin suurin piirtein siitä kohdalta, jossa jokipenkalla alkaa kasvaa metsää, läheltä Tuomiokirkkoa. 

Oli iso uutinen silloin, että äiti heittää lapsensa keskoskaapissa jokeen. Kolme yötä olin tietymättömissä. Aika avoimesti kerrottiin uutisissa äitinikin speksejä silloin. Vapaaehtoisia etsijöitä riitti. Uutisissa testattiin keskoskaapin kelluntaominaisuuksia. Kotiimme soitettiin vihasoittoja jossa äitini äitiyttä ei arvostettu kovin korkealle. 

Linnut löysivät minut ennen ihmisiä. Tuomiokirkon naakat. Olivat saaneet kaapin kannen auki. Olivat ruokkineet minua sienillä ja pähkinöillä. Minulla oli vain sormustimen kokoinen vatsalaukku. Linnut olivat tajunneet sen. Kuten senkin etten ollut naakka kuten he, vaan ihminen. Minusta ei löytynyt kastematoja tai muuta lintujen ruokaa. Myös pähkinät oli haettu melko kaukaa; pähkinäpensashan on harvinainen Turun seudulla. 

Olen myöhemmin keskustellut etsijöiden/löytäjien kanssa. Kylmät väreet oli menneet kun näkivät linnut laatikon kimpussa. Ajatelleet että silmät syöty. Pieni ruumis täynnä koloja joista nokittu lihaa irti. 

Kaikesta tästä uutisoitiin tuolloin lehdissä ilman sen suurempaa yksityisyydensuojaa. Nimet ja melkein osoitteet ja kaikki. Turun alueen teosofit otti siinä sitten yhteyttä. Eli äitini parani psykoosista tosijjaan ja teosofit soitteli meille, että minä olen messias. Koska kohtaloni muistutti toki Moosesta ja Romulusta/Remusta ja ketälie. Vanhempani olivat niin tolkun ihmisiä että toivottivat siinä teosofit siihen kyrvännuppiin mistä olivat lähteneet, ja pyysivät etteivät soita enää.

Loppujen lopuksi on todettava että esivaiheeni tosiaan muistuttavat monien sankari-tarinoiden alkuvaiheita. Minusta ei kuitenkaan tullut mitään, vaan epäonnistuin ihmisenä. En käynyt kultaista polkua kohti timanttiovea, joka valmiiksi auki minun käydä ja... astua purppuraviitassa äärimmäiseen huoneeseen jossa Hän jne. Ajelehdin. En tiennyt. Aporia. Anhedonia. Dissosiaatio. Dysmorfia. Hobitismi. Syy-seuraus-suhteiden kaikkinainen kyseenalaistaminen. Ei auta buddhalaisuus, ei auta kosmisuus, ei ole mitään taide, ei ole mitään mikään. Se näemmä jotain silti se, ettei mikään mitään, koska sehän kuiten ahdisti. En tiedä! Päädyin työhön jota en koskaan edes halunnut.

Mietin usein onko hylkäämiskokemus l. äitini keskoskaappi veteen -akti jotenkin heikentänyt voimakkaasti perusturvallisuudentunnettani jo lapsena?

Tätä ei ikinä ole oteta Mooseksen ja vastaavien tarinoissa huomioon. Vähän sama kun on tällaisia kostotarinoita joissa päähenkilö-miehen vaimo ja lapset lahdataan raa'asti. Sitten hän kerää voimaa ja väkeä ja finaalissa tuhoaa tappajat. Mutta koskaan ei oteta huomioon sitä perheen kuoleman aiheuttamaa traumaa ja kauhua. Ja että se protagonisti on menettänyt aivan liikaa eikä koskaan voi toipua. Ja ettei se kosto tuo kuolleita elämään. Saahan Jobkin Raamatussa Jahvelta perheensä takaisin, mikä jo lapsena särähti korvaani, koska eihän Jahve voi niitä tappamiaan vaimoja/lapsia enää palauttaa. Eikö Jobilla muka ollut painajaisia, ahistusta, syömishäiriötä, PTSD:tä tai vastaavaa. Ei tarinan mukaan! Onnellinen loppu kun kärsi ja kärsi vaan ja uskoi Jahveen ja sitten kaikki ookoo. Psykologisesti täysin paskoja tarinoita!!!