!Juonipaljastuksiakin!

 

 

Päähenkilö on joka toisessa luvussa nykyisyydessään matkustamassa Scillynsaarilla, ja joka toisessa menneisyydessään.

 

Scillynsaarista en tätä ennen tiennyt mitään. Saarten sijaintia tai geologiaa ei kirjassa esitellä. Oletetaan lukijan tietävän tai ottavan selvää. Syrjäinen paikka. Periferian periferia. 

 

Päähenkilö Natalia on kotoisin mielestäni vastenmielisen sovinnaisesta perheestä. (Ehkä itse olen sovinnainen ja siksi vihaan sitä muissa.) Perheessä paheksutaan toisten "erilaista" elämää. Paheksutaan avioeroja. Ei uskalleta mitään, ei uskalleta esimerkiksi muuttaa Englantiin, vaikka se olisi ollut isän töissä mahdollista. Äiti sanoo, että hyppäisitkö kaivoon, jos muut hyppäisivät. Mutta kun tytär lukee lukuisia kirjoja tutkimusmatkailijoista äiti sanoo, että aika erikoista, etkö voisi lukea normaaleja juttuja. Tytär kokee vihan ja raivon piikkejä tällaista epäjohdonmukaisuutta ja epäloogisuutta kohtaan. Että milloin se on hyvä, ettei tee kuten muut ja milloin on. Perheen lapset eivät saaneet koskaan yrittää ja epäonnistua, ja sitten lopulta onnistua. Vaan vanhemmat lopettivat heidän tekemisensä ja näyttivät itse miten tehdään. 

 

Jossain toisessa Verrosen kirjassa oli nuori nainen, joka myös pettynyt perheensä epäloogisuuteen. Että toisaalta piti noudattaa sääntöjä ja se voimakkaasti ilmoitettiin ja sitä valvottiin. Mutta toisaalta sai myös rikkoa, jos rikkoi oikein. Tämän henkilön ratkaisu oli abiturientti-ikäisenä lähteä nuoren rikollismiehen matkaan. Ryöstösarja. Sitten jättäytyä pois ja elää koko elämänsä syrjäisen paikkakunnan bensa-aseman myyjänä. Mutta vuosikymmenet hän antoi rahasta väärin takaisin. Keräsi vaihtorahoja itselleen. Tekikö väärin? Jossain tiukkapipoisessa tulkinnassa kyllä. Mutta toisaalta hän ei ottanut keneltäkään paljon. Rikkoi pitkän aikaa aikaa sääntöjä vähän kaiken aikaa - tämäkö happi jota hengittää perheensä oppien jälkeen? Eikä pyrkinyt kerääntyneillä rahoillaan mihinkään. Oli sopivan mutkaton tyttöystävä aina joillekin paikallisille miehille, muttei halunnut perustaa mitään perhettä. Loppukohtauksessa eräs asiakas ilmoittaa tietävänsä vuosia kestäneestä väärintakaisinantamisesta. Ihmettelee miksi tämä tekee sitä, vaikka "helpompi" olisi antaa oikein takaisin. Ettei tarvitsisi laskea?! Asiakas ei siis saata ollenkaan ymmärtää mistä kysymys. Päähenkilö kiistää antaneensa väärin. Asiakas jättää asian sikseen. Kertoja toteaa rahojen olevan päähenkilölle ehkäpä jonkinlainen unelma, tai haave. En muista tätä loppua kunnolla tarkkaan, ja ehkä kerroin muutenkin väärin. 

 

En tiedä oliko Verrosen mielestä viesti se, että Natalian äiti ja isä totaalisen epäonnistuneita ja pelkästään täysin vihattavia. Minä kiellän nämä vanhempani, siis. Kuitenkin perhejuhlan kuvauksesta ilmentyy, että Natalia pystyy kestämään äitinsä kuviot ja nauttimaan silti juhlista. Hän ei vaadi täydellisyyttä muilta, vaan ymmärtää heidän olemustaan tiettyyn pisteeseen asti. 

 

Natalian eräs kaveri taidealan tapahtumajärjestäjä ja yleisaktiivi. Puhuu ja puhuu ja puhuu. Ei kuuntele Nataliaa ollenkaan, jos tämä omia asioitaan kertoo. Natalia kuuntelee pitkään. Alistuja? Vaiko sen yläpuolella. Sitä ei selvitetä kunnolla, ainakaan minun mielestäni. Tämä varmaankin tarkoituksellinen ratkaisu. Natalia taitaa sanoa, että jotkut ihmiset tarvitsevat kuuntelijaa. Vaikka kyllä häntä ärsyttääkin. On myös kiehtovaa, että "puhujat" hakeutuvat hänen seuraansa (minullekin tapahtuu jollain tasolla näin). Lopulta tämä kulttuuri-ihminen tappaa toisen ihmisen. Vertaa Osallisuuden tunnon eräs henkilö, joka kerran tappoi, mutta loppuelämänsä eli sopuisasti, ja joka kertojan mielestä oli sinänsä siis normaali. Että kerrankos sitä. Muistan tämän kohtauksen OT:ssa hyvin, riemastutti. Natalia käräyttää kaverinsa. Ei pysty hyväksymään tappamista. Kaveri ei edes tajua tehneensä väärin. 

 

Natalia tarvitsee oman pienen elintilan, tämä termi mainitaan kirjassa muistaakseni kerran. Että lapsuudenperhe ei aina onnistunut tai suostunut antamaan tätäkään. Teltta on tällainen. Hänen ekstra-pieni asuntonsa on tällainen. Koko elämänmuoto, omaehtoinen elämä, oma lokero, jossa tyytyväinen. Hyvin epätyypillinen elämä monin tavoin. Epänormaali. Vaikka tämä termi ehkä sopimaton tähän. Missä ne normaalit ihmiset on, mietin usein? Kun katsoo aamutelevision lähetystä, ne juontajat ja se pyritty kohdeyleisö ilmeisesti. Ne ihmiset, jotka penseästi paheksuvat ja moralisoivat uutisten kommenttipalstoilla. Oikeasti istuvat kotona ryhävalaan luusta tehty anustappi perseessä. En keksi tätä vaan näin tämä on. Katsovat lasiputkilossa oman verensä ja yliajetun rusakon veren yhdistelmää. Aukaisevat chakransa Hesburgerin vessassa. Käyvät töissä. Käyvät keskitysleirissä. Lennättävät leijaa kaapissa. Oksentavat strykniinistä pullataikinaa. Painavat pikkurillinsä oman silmänsä pintaan kiinni ja pitävät sitä siinä kunnes sattuu. Suomessa on paljon työpaikkoja joissa kahdeksan tuntia aikaansa viettämisestä maksetaan kuukausikorvaus. Hierovat terskaansa voidellun uunivuoan sisäreunaan ennen ruuan asentamista vuokaan. Eivät syötä tätä ruokaa kenellekään muulle, koska se olisi väärin. Haluavat nuolla Turun tuomiokirkon oikosarvisfossiileja. Kuvittelevat koko päivämatkansa ajan että molemmat isovarpaat on amputoitu, vaikka ne ovat paikoillaan. Hankittuaan uuden tietokonemonitorin raapivat edellisen pinnan kynsillään rikki, tätä ennen leikkaavat kyntensä piikkimäisiksi onnistuakseen paremmin. Aamu-tv. Kenellä juontajista tappi perseessä, kenellä ei? Kirkkaita värejä, hymyjä, työpaikkamatkat, sää. Joillakin eläimillä korvia liikuttaa huomattavan paljon isompi määrä lihaksia kuin ihmisillä. 

 

Natalialla on pyrkimys(tä) hyvään. Haluaa jollain tasolla hyvää ihmisille. Nauttii nähdä, kun lapset voivat hyvin hyvissä perheissä. Mutta N. haluaa myös kostaa. Usein kostaa varjoista, tavoilla joista ei voi jäädä kiinni. Käräyttää kiusaajansa (tietäen näiden olevan syyttömiä) rehtorille tämän auton turmelemisesta. Käräyttää epäjohdonmukaisen nakkikioski-esimiehensä uusnatseille, jotka rikkovat tämän auton (ja huumassaan muitakin, vääriä, autoja). 

 

 

N. töissä maanjäristyskatastrofialueella. Löytyy pikkutyttö raunioista kuolleena. Mutta ollut elossa vielä vuorokausi sitten. Paikalliset vähemmistöryhmän edustajat eivät halunneet auttaa, koska tyttö äpärä. Tämä päätelty siitä, että koko sairaala oli ollut vähemmistöryhmän sairaala, ja sairaalassa synnyttivät vain moraalittomat naiset, kunnon naiset synnyttivät kotona. Selitin tämän useammilla sanoilla kuin Verronen ja seitsemän kertaa paskemmin. Natalia haluaisi tämän takia teloittaa tahi muuten tappaa vähemmistöryhmän miehiä. Tapaa vielä vähemmistöryhmä-yksilön, käännynnäismiehen. On lähetystyöntekijöitä, jotka saaneet vähemmistönjäsenen kääntymään kristityksi. Tämä perustamassa raamattukouluja pojille. Natalia kysyy että eikö tytöillekin. Halveksuva ele mieheltä, ei ikinä tytöille. Katselee avustusjärjestön naisjäseniä halveksivasti ja himokkaasti. Natalia fantasioi houkuttelevansa tämän ulos ja puukottavansa. Ei voisi jäädä kiinni. 

 

Päähenkilö toisaalta "leppoisa", sovussa, hyväksyy monenlaiset erilaiset ihmiset ja todellisuudet. Mutta toisaalta haluaa kostaa ja tuhota liian epäoikeudenmukaiset henkilöt. Onko tämä kosto se suurempi todellisuus ja enemmän pinnalla. Että kirjan viesti on: päähenkilö sekaisin. Mutta monella tapaa hän on terve ja ihailtavankin hyvin paikkansa löytänyt ja hyväksynyt. Ehkä hyväksynyt on väärä sana tähän. 

 

Samaistun monella tavalla tähän päähenkilöön. Samaistun tähän koston- ja tuhoamisenhimoon. Tosin en itse esimerkiksi haluaisi matkustella missään. Vihaan matkustamista. Matkalla olemisen tuntua. Kaikilta harvoilta ulkomaanmatkoiltani joissa olen ollut, olen alkanut haluta pois ennen kuin matkat virallisesti päättyivät. 

 

Minäkin olen ollut kiinnostunut jäkälistä kuten Natalia. Erityisesti rupijäkälistä. Ilmentävät elämän järjettömyyttä ja kauneuttakin myös. Ihmiset eivät usein huomaa rupijäkäliä. Ne elävät ja ihmiset elävät myös. Onko ihmisen elämässä enemmän mieltä kuin rupijäkälän?

 

Olen usein sanonut, että jos minulla olisi lapsia tekisin itsemurhan. 

 

 

 

Eli päähenkilö on onnistunut ilman suurempaa katkeroitumista ja kaunaantumista elämään todellisuudessa ja luomaan itselleen omannäköisensä elämän. Tiedostaa sen itse, ja on tyytyväinen, osittain ehkä välillä lievästi omahyväinen, pitäen toisia sokeina/sovinnaisina/heikkoina/ali-ihmisinä?

 

Itse en ole onnistunut yhtä hyvin. En ole luonut pientä elintilaa. Vaan olen jatkuvasti epätodellisuudessa, tulehtunut, vihainen, raivostunut. Elän vain fantasioissa, en todellisuudessa. Fantasioissa kaikki hyvin. Rakkautta, valtaa, voimaa, onnea, kostoa. Todellisessa elämässä ei mitään näistä.