Juonipaljastuksia tyyliin --> https://ircquotes.fi/?32975

 

Kutsuimme Ralf Königin teoksia homosarjakuviksi lukioikäisinä. Kiehtovia luettavia ne olivat tuolloin. Jossain niissä esitettiin syyksi homoseksualisuudelle lapsiveden tietty lämpötila tietyn raskausviikon aikana. Tietty lämpö tiettynä aikana johtaa vaikka mihin.

Olen miettinyt mistä kohtuolosuhteesta minulle on tullut jo lapsuudessa havaitsemani kiinnostus fantasia- ja scifi-kirjallisuuden edustamiin maailmoihin ja ajatteluihin. 

Ekalla luokalla esiteltiin Kalevala. Olin todella kiinnostunut. Sitten pian opin, että kirjoitettu runomittaan. Kiinnostus lässähti. Sillä pilattu koko homma, mielestäni silloin. Mummoni muisteli hänellä olleen joskus suorasanaisen lasten Kalevalan. Mutta sitä ei löytynyt mistään. Lapsena usein unelmoin, että se jostain esiin kaivettaisiin. Että voisin lukea sen järkevällä oikealla kielellä. 

Nyt ymmärrän runomitan pointin. Ja ylipäätään pystyn päälle 40-vuotiaana ottamaan vastaan klassikkoja toisin kuin lukioikäisenä. Tuolloin teininä muistan esim. katsoneeni Fritz Langin Metropoliksen itsesivistysmielessä, mutta se ei kerta kaikkiaan osunut eikä mennyt mitenkään jakeluun. Mutta nykyään toimii ihan melkein mikä vaan. 

Odysseia siis luettu nyt ensi kertaa elämässä, kiitos Paavo Castrénin 2016 julkaistun suomennoksen. Kirjahyllyssäni joskus yliopisto-opintojen alussa ostetut Otto Mannisen suomennokset, jotka nyt 100 vuotta vanhoja. Nämä on tehty heksametriin. Itselleni lukukelvottomia. Suomennoksen pointti on, että lukija voi lukea suomeksi, eikä miettiä että mitä vittua tämäkin tarkoittaa. Mannisen suomennoksissa se itse suomen kieli muodostuu esteeksi, tai ainakin haasteeksi jonka kanssa lukijan pitää vääntää ja tapella saadakseen siitä ideat irti. Tietty tämäkin voi olla hauskaa joillekin. Pakko myöntää, että itsekin ajattelin lukevani ne nyt vaikka yhden runon päivätahtia, kun Castrénin kirjan kautta on nyt tiedossa mitä tapahtui todella. 

Runomittaa käytettiin ilmeisesti siksi, että teokset oli tarkoitettu laulettaviksi/lausuttaviksi, ja tekstin tämänkaltainen esittäminen muodostuu todella vaikeaksi, jollei tekstissä ole mittaa. Runo voi olla vapaamitallinen, laulettava teksti koskaan ei. Näin olen oppinut asian olevan, vaikken kunnolla käsitä mistä se johtuu. Ehkä se mitta, oli mikä tahansa, on osa esityksen rytmiä. Eli laulun sanat ovat rytmisoittimen kaltaisia. 

Runomitat myös ehkä nousevat orgaanisesti kielen olemuksesta. Haiku. Heksametri. Nelipolvinen trokee. Jokuhan esitti häneltä viisi euroa rahaa lainaan pyytäneen tyypin kadulla itse asiassa puhuneen tietämättään nelipolvista trokeeta. 

Suorasanaista kääntämistä puoltaisi siis se, että teoksia ei enää lauleta tahi lueta ääneen. 

Nämä klassikot ovat aina erilaisia kun ne kohtaa omassa arjessaan. Mielleyhtymä Täällä Pohjantähden allaan, kun se-joku-tyyppi-josta-tuli-poliitikko kohtaa poikasena Eetu Salinin, joka vaikean näköisenä ruikuttaa tältä pimeää pulloa. Siinä tilassa tämä poikanen tajuaa, että ihmisiä nuokin on, jotka politiikkaa tekee tosissaan ja siispä hänkin voisi sitä tehdä.

Odysseiassa se oli yllättävää, että O:n seikkailuja kykloopin ja seireenien ja muiden kanssa käsiteltiin kirjassa sivumääräisesti vähemmän kuin hänen aikaansa Ithakassa.

Teoksen alussa esitellään tilanne Ithakassa Odysseuksen talossa ja sulhaswannabe-miesten perseilyt, sekä Telemakhos Odysseussonin umpikuja-ahdinkopinne plus myös miehistymisenteensä. 

Tämän jälkeen O. ja Kalypso. Sitten O. faiaakkien maahan ja siellä kertaa koko retkensä.

Sitten O. sieltä päätyy Ithakaan stealth-moudissa ja suunnittelee ja toteuttaa kostonsa.

Kosto oli kyllä kova. Jännite nousi ja lukijan verenhimo myös. Hetki lähenee ja lähenee. Saanko koskea jouseen, saanko koskea jouseen. Jos annatte koskea, sen jälkeen te kuolette kaikki vaikkette sitä vielä tiedä. Athene myös kertojan mukaan useasti estänyt koston että O:n viha nousee parempiin mittoihinsa vielä. Ja sitten kun kosto koittaa, se kyllä tyydyttää. Tässä mielessä Odysseia on paremmin kirjoitettu kun Raamattu, koska muistan usein ko. teosta lukiessani ajatelleeni "tässäkö tää ny oli". Et ei helevetti, syötiinkö se hedelmä noin äkkiä. Ei mitään jännitettä, otanko, enkö, mitä jos, mitä jos ei. Että miten näin kaunokirjallisesti heikoksi mieltämäni kohtaus on inspiroinut vaikka mitä kaikkea. No tietysti siksi, että sen uskottiin olevan totta ja koko elämänselityksen ytimessä. 

Odysseiassa hieno rakenne, että aluksi nykyaika ja Telemakhos, sitten nykyaika ja O. kaukana vielä kotoa. Sitten O:n muistelukset matkoistaan ja sitten Ithaka ja loppuratkaisu. Paljon tylsempi olisi ollut, jos olisi koottu aikajärjestyksessä. 

Oli tämä hieno kokemus.