David Bentley Hart – Ateismin harhat
Perussanoma Oy (2009)
Minä olen ollut ateisti reilusti yli 15 vuotta. Tämä kirja sai minut tajuamaan että olen uskonut valheisiin.
Eräs yhdysvaltalainen kirjoitti kirjan siitä kaikesta mistä hänelle oli historiantunnilla valehdeltu. Esimerkiksi se että kuurojen kielen kehittäjä oli sosialisti. Sitä ei siis ollut kerrottu. Jotkut asiat eivät kestäneet päivänvaloa. Historiankirjojen on oltava tietynlaisia, että valtio voi ne hyväksyä.
Minä päädyin ateismiin ja erosin lopulta kirkosta. Liityin samalla myös vapaa-ajattelijoihin. En tiedä miksi. Se on harvinaista. Vaikka kirkosta eroaminen on kiihtynyt muun muassa tunnetun verkkosivun ansiosta, niin juuri kukaan ei liity ateistiliikkeeseen.
Miksi minä liityin? Muistan hämärästi pohdintojani. Ehkä lopulta pakotin itseni tunnetasolla kokemaan kirkon pahuuden ja että sen takia sitä pitäisi oikein järjestötasolla vastustaa.
Mutta mikä oli todellinen motiivini ateismiin? Totuus. Motiivini oli totuus. Tämä tarkoittaisi siis sitä, että tulin vakuuttuneeksi kristinuskon valheellisuudesta. Ja sitten halusin käydä barrikadeille totuuden puolesta. Miksi en vain pitänyt totuutta omana tietonani?
Mikä oikeasti oli motiivini? Oliko se Jumalan pelko? Että pelkäsin Jumalan käskyjä. En halunnut että minua pomotetaan. Tämä saattoi olla motiivi tai ainakin osamotiivi. Mutta vaikka tämä olisi motiivi se ei silti tarkoittaisi, että Jumala on olemassa. En vastustanut Jumalaa, vaan Jumalan ideaa.
Ateismissa on jotain mätää. Siihen näkökulmaan olen vähitellen tullut. Ateismi poistaa Jumalan ja jumalat, mutta se ei tarjoa mitään tilalle. Se ajattelee että tämä riittää, mutta riittäkö se. Uskonto kuitenkin antaa ihmiselle paljon. Se antaa toivoa ja merkitystä ja inspiroi lähimmäisenrakkauteen. Sitten kaikki tämä teurastetaan ateismin taholta väkivaltaisesti, kuin kirurgia ruosteisella puukolla. Jälki ei ole kaunista.
Ateismi näyttää usein ajattelevan, että se itsessään, että se murskaa teismin argumenteillaan, on jokin saavutus. Mutta ei se ole, koska tässä tilanteessa tulee mieleen kysyä ”mitä sitten?”. Tähän ateismi ei vastaa. Se on kristinuskon vanki. Koska ateistit puhuvat paljon Jumalasta. Se ei ole oma itsenäinen tie. Ateismi on uskonto.
Tämä on väite jota ateistit yleensä eivät halua kuulla. ”Ateismi on uskonto samalla tavalla kuin kalju on hiusväri ja postimerkkien keräilemättömyys on harrastus.” Mutta ateismi on uskonto siinä mielessä, että se toimii samassa kategoriassa jossa uskonnot toimivat. Sen toimintakenttä on sama. Tämän tilan voi täyttää erilaisilla aatteilla joista kristinusko on yksi ja ateismi yksi. Se ei pääse siis uskonnon ulkopuolelle.
Richard Dawkins ei kunnioita uskontoja. Hän vääristelee niitä ja esittelee ne huonommassa valossa kuin ne oikeasti ovat. Hän ei ota kristillisiä ajattelijoita vakavasti, ei oikeasti argumentoi heidän vaan olkiukkojen kanssa. Michael Ruse sanoi, että se miten RD käsittelee Tuomas Akvinolaista on samanlaista kun joku ymmärtäisi Dawkinsin Geenin itsekkyys –kirjan väärin niin räikeällä tavalla että sanoisi sen tarkoittavan että geeneille on tietoisuus.
Hart antaa ensimmäisen koskaan lukemani älyllisen argumentin sen puolesta, että ilman kristinuskoa ei ole moraalia. Olen antanut itseni uskoa, että tätä esittävät vain fundamentalistit räikeässä muodossa. ”Jos en uskoisi Jeesukseen, raiskaisin omat lapseni, hyvä että on Jeesus.”
Hartin mukaan kristinusko keksi ihmisyyden. Keksi jokaisen ihmisen ihmisarvon. Pietari itki Jeesusta ja meistä tässä ei ole mitään ihmeellistä. Meistä ei ole ihmeellistä että se tarina voisi meitä koskettaa. Mutta siinä oli vallankumouksellista se, että se joka itki Jumalan puolesta oli vain maalainen. Ei merkittävä ihminen, jonka tarinan tässä kohdassa olisi pitänyt esiintyä. Kristinusko antoi kasvottomille kasvot. Se sanoi ettei orjuus ole oikein. Tähän ei siis toimi maininnat Tammuzista/Osiriksesta/Mithrasta Kristuksen esikuvina, koska vaikka tarina ylösnousemuksineen oli sama, ei perusidea ihmisarvosta ollut.
Mitä ajattelemme nykyään antiikin kulttuurista? Minä olen ateistina ajatellut juuri kuten Hart kirjoitti. Että se oli elinvoimainen ja säkenöivä ja ”luonnollinen”, ja sitten kristinuskon pakkopaita tuhosi kaiken järjen valon. Ja jos ei näin olisi ollut ja jos ei olisi ollut keskiajan 1000-vuotista pimeyttä olisimme jo perustanee siirtokuntia Marsiin. Kaikki nämä uskomukseni ja monet muut näyttävät olevan virheellisiä. Valheellisia?
Mutta kuka minulle on valehdellut? Ei kukaan taho. Olen vain imenyt itseeni valistuksen ja sekularismin myytit kristinuskon historiasta. Galileo ei ollut kuten kuvittelin. Kopernikus ei ollut kuten kuvittelin. Keskiajan skolastiikka ei ollut jämähtänyttä Raamatulla päähänlyömistä vaan loppuvaiheessa empirismin esiaste. Keskiaika ei ollut jämähtänyt vaan erityisesti keksinnöissä ja insinööritietyissä dynaaminen vaihe jollaista ei koskaan ennen ollut koettu missään maailmassa. Kaikki tämä oli kristinuskon luoman kulttuurin vaikutusta.
Kristinusko ei siis vastustanut opiskelua ja koulutusta, vaikka näin on uskottu ja uskoteltu. Kristinusko ei polttanut noitia, niitä polttivat kristinuskon vastustajat (tosin itsekin kristittyjä) jotka uskoivat vallankumoukseen ja kansallisvaltioon. Kun oli poistettu pidäkkeet siltä, että ihmiset saivat muokata yhteiskuntaa ja ihmisyyden savea. Eli kun oli poistettu valistuksen aikana ajatus ihmisestä Jumalan kuvana, niin se loi pohjan 1900-luvun sekularismin verivirroille. Nämä ovat kiehtovia väitteitä. Hart ennenkaikkea esittää ne loogisesti ja älyllisesti.
Loiko kristinusko siis todella inhimilliseen kulttuuriin jotain aidosti uutta? Oliko se aivan ainutlaatuinen ihmisarvon osalta? Buddha vaikutti (jos oli olemassa) Intiassa 500 vuotta ennen Jeesusta (en tiedä oliko olemassa), mutta buddhalaisuuteen ei taida ihmisarvo tässä mielessä kuulua. Aasialaisiin kulttuureihin liittyy vahvasti hierarkia-asenteet. Kuitenkin Sam Harris kirjassaan Uskon loppu ottaa kirjahyllystään täysin satunnaisesti jonkin buddhalaisuuttaa käsittelevän kirjan ja avaan sen satunnaisesti. Tämä tekstinpätkä on hänen mielestään jotain paljon ylevämpää ja hienompaa mitä länsimainen kristillisyys on koskaan tuottanut. Ja pointti on tämä: tällaista löytyy ihan satunnaisotannalla.
Mutta Hart tyrmää tämän täysin ja esittää esimerkkejä kristinuskon syvällisistä pohdinnoista. Esimerkiksi se että Jeesus oli Jumala ja ihminen loi syvyyspsykologista pohdintaa. Pohdittiin ihmisen psyyken eri puolia ja eriteltiin niitä.
Ateistitkin ovat kristittyjä koska uskovat lähimmäisenrakkauteen. Ja keisari Apostata joka hetkeksi palautti pakanauskonnot oli niin voimakkaasti kristinuskon läpäisemä, että pyrki pakottamaan pakanauskonnollisuuteen kristinuskon piirteitä. Kuten vähäosaisten auttaminen, kaikkien tasa-arvo ja myös muiden kuin omaan viiteryhmään kuuluvien avustus. Apostata oli siis itse asiassa eräällä tavalla ajatellen kristitty. Jos kristinuskon Jumala poistetaan ateistisen argumentaation kautta, ei jäljelle jää mitään. Mutta tämä lopputulema on kristinuskon ansiota. Ei voida poistaa Jahvea ja päätyä Heliokseen. Eli tässä mielessä ateismi on kristinuskoa.
Hart uskoo kulttuuriin eikä biologiaan moraalin lähteenä. Hän pitää täysin älyttömänä ajatusta, että ilman kristinuskon opetusta tai muuta vastaavaa, kukaan voisi päätyä lähimmäisenrakkauteen. Ei ole lähimmäisenrakkautta apinansydämessa defaulttina. Siksi Hart on surullinen kristinuskon jälkeisestä maailmasta. Kristinuskon vetäytyminen on välillisesti aiheuttanut kaikki 1900-luvun suuret sodat ja ihmishenkien menetyksen ennennäkemättömässä mittasuhteessa. Toisaalta esimerkiksi Esko Valtaoja on usein argumentoinut 1900-luvun olleen ihmiskunnan historian paras vuosisata. Näkökulmia on siis aina moneksi, ja siitä halusinkin myös mainita.
Eli miten mistään voi sanoa mitään. Keskiaika kesti 1000 vuotta. Miten siitä voi sanoa mitään pätevää. Siitä voi sanoa erilaisia asioita riippuen mitkä ovat omat asenteet. Kaikilla on ennakkoluulot ja asenteet ja aate, sellaisillakin jotka pyrkivät totaaliseen objektiivisuuteen. Hart kertoo tarinan, poimii näkökulmia ja esimerkkejä oman tarinansa tueksi. Haukkuu ja kritisoi niitä jotka eivät jaa hänen tarinaansa. Mutta tarinoita voi kertoa tuhansittain. Millaisen tahansa tarinan voi luoda ottamalla oikeita kohtia esiin ja vaimentamalla muut. En nyt siis kritisoi Hartia, vaan totean vaan, että miten historiasta voidaan sanoa mitään varmaa. Mitään sen lisäksi että ”keskiaika oli 500-1500”. Voiko sanoa mitään mistä kaikki olisivat samaa mieltä. Ei tuosta ajoituksestakaan olla samaa mieltä, muuten.
Miksi sitten orjuus jatkui jos kristinusko kielsi sen? Koska ihmiset aikansa lapsia. Keskiajalla ei voitu parantaa syöpää ja oli yhtä kaukana että olisi täysin voitu lopettaa orjuus. Tällä tavalla Hart siis ymmärtää asian, mutta hän pitää suurena saavuteksena, että edes teoriassa alettiin ajatella orjuuden olevan väärin. Hart siis ilmeisesti on uskossa oleva ihminen. Uskoo Kristukseen. Hän ajattelee että Jumala toi tämän uuden totuuden maanpäälle, mutta ihmiset tuottivat aina välillä pettymyksen.
Hart arvostaa Niitseä kristinuskon kriitikkonä, koska N. tajusi syvällisesti mitä seuraa jos kristinusko poistuu näyttämöltä. Nykyihminen sen sijaan on menettänyt kyvyn syvälliseen epäuskoon, mikä kertoo kulttuurimme latteudesta. Esimerkiksi Lawrence Kraussin ja Richard Dawkinsin esiintymiset yhteisen elokuvansa teemoilta herättivät tosiaan minussa lähinnä myötähäpeää. Mitään argumentteja ei enää esitetä, pilkataan vaan miten todella todella tyhmiä ne uskovaiset ovat. Tämä kaikki kertoo jotakin. Uusateistit ovat räikeitä huutajia.
Mistä minun ateismissani on oikein kyse? Romanttinen kirkon (osin kuvitellun) määräysvallan vastustus? Halu räyhätä ja olla aggressiivinen? Jumalan pelko? Kun aloitin ateistisen elämäni oli kyllä suuri raivo ja hurmio. Mitä kristinusko on oikeasti? Mitä se on oikeasti saanut aikaan? Onko se ainutlaatuinen esimerkiksi ihmisarvon suhteen (en usko tätä)? Elämmekö nyt ainutlaatuista ”myytitöntä aikaa” kuten Karen Armstrong Jumalan historia –kirjassaan toteaa. Ja sanoo myös, että tämä ei välttämättä ole ihmiselle terveellistä, koska myytit ja niihin uskominen kuuluu ihmisyyteen.
Olen tässä kirjoittanut aika innokkaasti Hartin näkökannasta katsoen. Nämä mielipiteet tässä ovat siis usein enemmän Hartin kuin minun. Olin kuitenkin innostunut kirjasta, koska se avasi täysin uuden näkökulman moniin asioihin. Tajusin että ateismini rakennuspuut eivät ole olleet kovin pitäviä. Minulle on sanottu niiden olleen hirttä mutta olivatkin jotain muovia. En silti ole tullut uskoon. En silti usko Jahveen. Mutta tämä kirja lujitti näkemystäni, että ateismissa on jotain mätää. Se ei ole lopullinen totuus. Se on uskonto. Kysykää: mitä sitten?
Kommentit