Yllättäen luomessa on erittäin pahalaatuinen melanooma ja 3-vuotiaan lapsen äiti kuolee 34-vuotiaana. 

Ehkä itse vielä 34-vuotiaana ei kyseinen kirja olisi tehnyt vaikutusta. Mutta nykyään ajattelen usein kuolemaani ja kaikkien muidenkin kuolemaa. Ja eläydyin ja liikutuin. Tämä on erityinen asia, koska yleensä en liikuta lukemastani. 

Joskus koen itseni epäonniseksi ja elämäni epäonnistuneeksi. Kuitenkin tässä on paljon onnistumista ja onnea. Esimerkiksi se, että olen elänyt 44-vuotiaaksi kuolematta syöpään. Lisäksi olen syntynyt Suomeen, joka on varmasti ihmiskunnan koko historiassa yksi kaikkein parhaimpia yhteiskuntia. Lapsuuteni oli onnellinen. Olen jollain tasolla ns. menestynyt elämässä. Olen vapaa. Saan tehdä mitä haluan. 

Kirjallinen tyyli on omaperäinen ja kiehtova. Lause joka ei sano mitään. 

Paljon teoriaa surun käsittelystä ja siitä miten lapsi käsittelee asioita leikin kautta. Eikä 3-vuotias lapsi ymmärrä kunnolla kuoleman käsitettä. Ei ymmärrä mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että äiti on kuollut. Pitää sitä... en tiedä minä, saman kategorian väitteenä kuin että äiti on väsynyt.

Lapsen on hyvä nähdä kuollut vanhempi. Ei pidä sanoa vanhemman nukkuneen pois, vaan kuolleen, koska edellisessä ilmaisussa vaara, että lapsi alkaa pelätä nukahtamista.

Ei pidä sanoa, että isillä/äidillä pipi, vaan että sillä on syöpä. 

Paljon eläydyin kirjaa lukiessani siihen miten tapahtuneen ja surun kanssa voi oppia elämään. Jotenkin se on opittava. Omalla luonteenlaadulleni olisi ehkä tyypillistä jäädä vain jossittelemaan ja märehtimään tapahtunutta loputtomasti. Kieltäytyä täysin hyväksymästä.