Sotaveteraaneja keskimäärin arvostetaan ja kunnioitetaan. Mutta ovatko kaikki heistä sen arvoisia? Mitä jos joku vain ollut sodan aikana toimistotyöntekijä sotatoimialueella? Tai mitä jos ollut muonamikko? Tai jokin muu, joka ei ole rintamasotilas merkityksessä toisten ihmisten ampuja, vihollisen neutralisoija. 

Ylipäätään näitä todellisia ampujasotilaitakin on varmaan montaa kaliiberia. Jotkut olivat parempia neutralisoijia. Joillakin sosiaalista osaamista, joka auttoi suuresti joukkueen yhteishengen ylläpidossa. 

Nyt joku voisi sanoa, että aivan turhaa ja älytöntä alkaa tuollaisen kanssa saikkaamaan ja vatuloinimaan, että veteraani on veteraani ja kaikki ne ansaitsee kunnioituksen. Jos menee väärään osoitteeseen jollain tasolla niin vitut siitä, on meillä kuitenkin vapaa isänmaa.

Mutta. Ylipäätään minun on vaikea kiittää ihmisiä. Koska mielestäni juuri kukaan ei ansaitse kiitosta. Miksi kaupassa sanotaan kiitos? Miksi ravintolassa? Minähän olen maksanut heille hyödykkeistä, he ovat saaneet siis maksun ja minä olen saanut hyödykkeen, eikö puntit siis ole tasan? Miksi siis kiittää? No vittu, joku sanoisi, kiität vaan ja se siitä, ei siitä tartte tehdä niin saatanan vaikeaa. On hyvä olla kiitollinen, ja ylipäätään hyvät tavat kannattavat. Niin! 

On myös ajatus, että kiitollisuus on korkeatasoisimpia henkisiä tiloja ja toimintoja. Jos kykenee kiitollisuuteen, on yleensä henkisesti hyvin terve ja hyvässä kuosissa. Kiitollisuus on henkisen terveyden kuninkuuslaji. 

Joka tapauksessa minulla on nyt tarina kerrottavana sotaveteraanista.

 

 

Kasvoin hyvin epätyypillisessä perheessä. Olen syntynyt 1970-luvun lopun Suomessa, mutta perheyhteisö jossa kasvoin ei ollut ydinperhe, vaan monen ydinperheen yhteistalous. Voisi sanoa kommuuni, ja niin joskus sanonkin vitsillä taustaani kuvatessani. Kommuuni tuo mieleen kuitenkin hipit ja se taas huumeet ja seksuaalisen holtittomuuden. Tällaista ei perheessämme kuitenkaan ollut. 

Vanhempamme eivät naineet keskenään vaan ainoastaan toisiaan. Mutta mielsin muutkin aikuiset eräällä tavalla vanhemmikseni, ja näiden lapset siskoiksi/veljiksi. Joskus käytimme termiä serkkusisko/serkkuveli. Ja joskus verisisko/veriveli, tämä myöhemmin ajateltuna tosi jännä, koska tavallisestihan tuo tarkoittaa verivalan tehnyttä, muttei sellaista joka verisukua. 

Mutta vielä suurempi erikoisuus oli se, että yhteisömme ydinperheistä ainoastaan kaksi olivat etnisesti valkoihoisia kantasuomalaisia. Neljä muuta perhettä erosivat etnisestä perinteisestä suomalaisuudesta. Perheessämme pyrittiin ahkeruuteen ja omavaraisuuteen, mutta ei kuitenkaan veren maku suussa -työntekoon. Taloudellisia huolia ei meillä koskaan ollut ja varmasti ihan hyvä niin. Koska jos 1970-80 -lukujen viranomaiset olisivat joutuneet käsittelemään mainitunkaltaisen yhteisön avustushakemuksia, he olisivat mahdollisesti voineet päätyä byrokraattisesta mielikuvituksettomuudesta tai ties mistä erilaisuudenpelosta johtuen suoraan huostaanottoihin. Halusitteko työttömyyskorvausta? Joo, mutta ekaks lähtee lapset laitokseen tästä bordellista (mikä se ei siis ollut tietenkään). 

Eräs etnisyys perheessämme olivat persialaiset eli iranilaiset. 

Kerron nyt tämän varsinaisen sotaveteraanitapahtuman. Olin itse jo täysi-ikäinen, kun olin käymässä kotona. Perheessämme oli monenikäisiä lapsia. Eräs etnisesti persialainen lapsi oli Nargesh-niminen pikkutyttö, joka tapahtuma-aikana oli ehkä 8-vuotias. Hän oli jostain syystä noihin aikoihin läheisesti kiintynyt juuri minuun, ja leikin ja juttelin hänen kanssaan paljon aina kotona käydessäni. Asuinpaikkakunnallamme järjestettiin tuolloin lähestyvään itsenäisyyspäivään liittyvä tapahtuma, johon otimme osaa.

Kerron tässä vaiheessa, että jo mainitsemani työnarvostuksen lisäksi perheemme oli hyvin isänmaallinen ja muutenkin traditionaalinen. Tämä siitä huolimatta, että kaikki aikuisista eivät olleet edes syntyneet Suomessa. Myös perheemme suhtautui erittäin suurella innolla kaikenlaiseen mielen kulttuuriin ja ihmisen mielen kehittämiseen. Kotonamme harjoitettiin lapsesta asti erinäisiä mielenhallintatekniikoita. Tämä kaikki on antanut itselleni todella hyvät eväät elämään. Ihmisen mieli on treenattuna samalla tavalla iskussa kuin maratoonarin ruumis. Koko todellisuus on eri jos mieli on kristallia eikä savea. Tämän takia perheessämme ei käytetty myöskään mitään päihteitä, ellei kahvia ja teetä lasketa. Niitä ei oltu kielletty jonkinlaisella tiukkapipoisella uskovaismentaliteetilla, vaan yksinkertaisesti niitä ei tarvittu, koska meditoinnilla sai pään aivan enemmän kunnolla sekaisin. Ja kun sanon sekaisin, tarkoitan järjestykseen ja kristalliksi. En tiedä miltä tämä kuullostaa, eikä tarkoitukseni ylipäätään avata tätä puolta perhekulttuurissamme, mutta sanon vielä sen, että missään nimessä emme olleet kategoriassa hörhöt. Olimme rationaalisia, iloisia, leppoisia, rentoja, onnellisia, työteliäitä ja isänmaallisia. Ja monta muutakin asiaa.

Lähdin käymään tuolla isänmaallisessa tapahtumassa. Nargesh joka halusi viettää aikaa seurassani, oli tilaisuudessa minun vastuullani ja istui sylissäni auditoriossa. Sanoin Nargeshille, että tuo setä joka puhuu tuolla lavalla on sitten sotaveteraani. N. kysyi pienen lapsen selkeän (ja vaikeasti vastattavan) kysymyksen: Mikä on sotaveteraani? Halusin vastata mahdollisimman aidosti. Niin sanoin, että tuo setä on ollut sodassa kun se on ollut nuori mies, ehkä sen ikäinen kuin minä nyt. Sota tarkoittaa sitä, että jostain toisesta maasta tulee ihmisiä aseiden kanssa toisen maan alueelle, ja yrittää valloittaa sen. Se tarkoittaa sitä, että ihmisillä on pyssyt ja ne ampuvat toisiaan. Ja tuolloin kauan sitten Neuvostoliitto eli Venäjä oli hyökännyt Suomeen ja suomalaisten piti puolustaa omaa maataan. Jos venäläiset olisivat voittaneet, Suomeen olisi koittanut todella paha aika, koska venäläiset olivat pahoja ihmisiä. Venäläiset olisivat pakottaneet suomalaiset tekemään mitä he tahtovat, eikä kukaan olisi saanut tehdä enää mitä itse haluaa. Venäläiset olisivat tappaneet sodan jälkeen viattomia suomalaisia, jotka eivät edes olleet sotilaita. Venäläiset olisivat tappaneet lapsiakin huvikseen. Venäläiset olisivat myös pakottaneet suomalaisia autoihin ja juniin ja siirtäneet satojatuhansia suomalaisia asumaan kylmälle alueelle Venäjälle, josta nämä ei koskaan olisi enää päässyt takaisin kotiin. Tämä kaikki paha tapahtui Virossa virolaisille, mutta Suomessa tämä paha ei tapahtunut suomalaisille. Ja se johtuu siitä, että Suomi eräällä tavalla voitti tuon sodan Neuvostoliittoa vastaan. Ja tuo setä oli silloin nuori kuin minä nyt ja hän oli sotilas, ja hänenkin ansiotaan on se, ettei paha tullut Suomeen. 

Tämä meni selkeästi Nargeshille jakeluun ja hän mietti asiaa kovinkin. Sanoi sitten minulle, että hän haluaisi antaa sotaveteraani-sedälle karkin. Sanoin, että se on kiva idea ja mennään vaan antamaan se karkki sitten kun tilaisuus on ohi. Yhytimme sitten veteraanin ja Nargesh reippaasti meni ja tarjosi karkkiaskista karkkia. Hän myös onnistui, en muista tarkalleen millä sanoin, ilmaisemaan että haluaa antaa karkin kiitokseksi kaikesta mitä veteraani on tehnyt. Siinä oli paljon ihmisiä ympärillä ja näin miten monet hymyilivät tälle N:n eleelle ja näin ja koin mielestäni siinä lyhyessä hetkessä, että monet olivat myös todella liikuttuneita tästä. Ja itsekin koin sen näin. Että tässä jotenkin hyvin kauniisti toteutuu sukupolvien jatkuvuus, kun pikkutyttö kiittää veteraania siitä mitä veteraanien sukupolvi on heille antanut. 

Sotaveteraani sanoo: "En ollut rintamalla sen takia että minun pitäisi ottaa vastaan karkkeja joltain vinosilmähuorilta."