Muistan kun ensimmäinen Last of Us tuli suurelle hypellä ja nosteella markkinoille. Pelasin sitä silloin vuonna 2013 ja olin todella pettynyt ja ihmeissäni. Että mikä tässä nyt on niin hienoa. Aivan tavallinen räiskintä/seikkailu. Ei tehnyt vaikutusta.

Olen pitänyt suuresti Naughty Dogin Uncharted-pelisarjasta. 
Akuutein syys PS4:sen hankintaan alunperin oli, että pääsee pelaamaan sarjan neljättä osaa. Niissä viehätti hienot samaistuttavat henkilöhahmot, jonka seuraan suorastaan kaipasi uuden osan myötä taas uudestaan. Eli kerta kaikkiaan hieno tarina, hienot hahmot. Visuaalinen ilme tyylikäs ja kaunis. Pelattavuus, tulitaistelut ja hyppelyt tehty todella hyvin nekin.

Naughty Dogin suuri vahvuus näyttäisi siis olevan tarinoiden ja hahmojen luonti.

Nyt sitten kesällä 2020 kun satuin kuulemaan, että LoU2 on tulossa, niin päätin sen hommata. Vähän pitkin hampain. En odottanut mitään. Ajattelin vaan, että tätä kautta pääsee ainakin kokemaan visuaalisesti 10+ -luokan pelin PS4:llä, jos ND osaa sen puolen. Ja ehkä ajattelin myös todeta, että peli on jotenkin huono ja klisee kuten ykkönenkin.

Koska halusin varmistaa, että juoni on hallussa, pelasin ykkösen uudelleen ja sitten siihen liittyvät pienoislisäosan Left Behind. Nyt kyllä maistui sitten jostain syystä aivan eri tavalla. En tiedä mistä johtui. Ymmärsin ehkä, että se pointti on se tarina ja hahmojen keskinäiset välit. Esimerkiksi LoU1:sen mieleenpainuvimpana kohtana monien pitämä kirahvi-kohtaus oli mennyt ohi ilman että muistin sellaista edes nähneeni. Ehkä olin pelannut ykköstä huonoissa mielentiloissa tai jotain? En tiedä.

Left Behindissä ilmentyy, että Ellie on lesbo. Varmaankin melko harvinaista videopeleissä edelleen, että sukupuolivähemmistöjä esiintyy päärooleissa. Hieno homma mielestäni siis. Ellien ja hänen kaverinsa Rileyn öinen matka ostarille ja kaikki siihen liittyvät monet vaiheet ja ykkösosassa viittauksen tasolle jätettyjen juttujen juonipaljastukset ovat tyylitajuisesti ja hienosti tehtyjä. Olennaista on seurata juonta ja päähenkilöiden dialogia ja tarkkaan tutkia kaikki alueet ja niiden yksityiskohdat. Ei vain puskea nopeasti eteenpäin.

Näiden jälkeen pelasin sitten kakkososaa, ja pidin sitä kyllä todella loistavana pelinä. Ennen kaikkea hienoa olivat juoni ja juonenkuljetus ja henkilöhahmot. Voi vain taas miettiä miten videopelit ovat kehittyneet 1980-luvulta jollain videopelaamista ensi kertaa koin. 

Mutta silti. On tyypillistä videopeleihin liittyvää keräilyä. Pitää etsiä ainesosia joista voi rakentaa pommeja ja muuta. Pitää etsiä panoksia aseisiin. Tämä aika hyvin pilaa seikkailun tunnun. Miksi ei voida antaa jollain tyylitajuisella tavalla loputtomia panoksia jne. ja keskittää pelaajan energia siihen tarinaan täysin.

Tämä on se keskeinen syy miksi videopelit eivät täysin pääse taiteen kategoriaan. Videopelien perusolemus ei ole pelkästään tarinaan ja ideoihin keskittyvä. Vaan siinä on aina läsnä se varsinainen pelaaminen, tutkiminen, hyppiminen, ammuskelu, ongelmien pohdinta.

Taiteen kulutus on passiivista. Katsot maalausta, katsot elokuvaa, lue kirjaa. Et pääse manipuloimaan teosta etkä pääse katsomaan sinne minne kirjan kirjoittaja ei sinua vie, mitä hän ei sinulle kirjoita. Voit toki ajatella mitä vaan, mutta et pääse mihin vaan.

Videopeleissäkään ei toki pääse mihinkään mitä ei ole sinne luotu. Mutta silti LoU2:sen kaltaisessa putkijuoksumaisessa pelissäkin pääsee nuohoamaan aika moneen paikkaan. Katsomaan vaikka julisteita seinillä, lattialla olevia leluja, puiden lehtien liikkumista tuulessa, sääilmiömallinnusta. Kaikkea tällaista pääsee katsomaan ja se vie pelaajan sivupoluille ja pois juonesta ja sen ideoista eri tavalla kuin mihin kirjan/elokuvan/taidemaalauksen kautta voisi ikinä päätyä.

Jos ajatellaan, että videopeli haluaisia käsitellä monia vakavia ja syvällisiä teemoja, niin näiden teemojen käsittely kyllä häiriintyy tämän kautta mitä pelaaja videopelissä voi tehdä. 

Sanoisin että erittäin hieno tarina ja hienot henkilöhahmot ja hienot teemat... videopeliksi. Näin se mielestäni edelleen on. Muistan kun videopeleissä ensi kertaa alkoi olla alkutekstejä. Joissa luki että se ja se taho presents sen ja sen tekijän pelin ja sitten PELINNIMI. Niin se tuntui komealta ja vaikuttavalta. Mutta myös se tuntui koomiselta. Että tässä jotkut lapset leikkii aikuisten leikkejä. Kuten sota-ajan lapset leikkivät lemmikkieläinten hautajaisilla oikeita hautajaisia. Ei se tuntunut silloin aluksi siltä, että videopeli olisi alkutekstien arvoinen. Siis, sen arvoinen että ne tekijät nostetaan niminä esiin ja tehdään nostatus joka on yleensä nähty vain elokuvien alussa. Luulenkin että ne ensimmäiset oli tehty osittain ironisesti ja läpällä.

Mutta oletan että nykyään ei enää näin ole. En siis ole kritikoimassa videopelejä täysin alas, mutta en ole myöskään suostumassa, että niitä nostetaan taiteen tasolle. Mikä on kyllä hyvin jännä asia, koska minulla on hyvin vapaamielinen taidekäsitys, ja hyväksyn minkälaisen tahansa modernin abstraktin taiteen taiteeksi ihan heittämällä. 

Sitten vielä haluan käsitellä tätä pelissä ollutta Lev-nimistä hahmoa. Ensin omat kokemukset ja omat ajatukset jotka heräsivät. Sitten muiden ihmisten mielipiteiden kommentointia. Edessä juonipaljastuksia. 

Pelissä on hahmo Lev. Hän on paennut kultista/jengistä/sotilasorganisaatiosta nimeltä Serafiitit. Päähenkilö Abby kohtaa Levin ja tämän siskon. Sisko kertoo, että Lev on kapinoinut. Hän olisi halunnut olla soturi, mutta heimonvanhimmat päättivät että hänen tehtävänään heimossa olisi olla jonkin heimonvanhimman vaimo. Ihmettelin tätä kuviota, koska Lev oli mielestäni poika, niin miten hän olisi voinut olla jonkun vaimo. Sitten ajattelin, että ehkä serafiitit harjoittavat muinaisesta Kreikasta tuttua pederastiaa, jossa vanhemmat miehet ovat sukupuolisuhteissa nuorten poikien kanssa. Ehkä poikia vain kutsutaan vaimoiksi tässä tilanteessa. Lisäksi Leviin viitattiin usein pronominilla He ja hän oli selkeästi pojan näköinen. Lisäksi mainittiin, että Lev oli leikannut tukkansa ja se oli ollut tarpeeksi karkoitukseen ja tappomääräykseen. Leikattu tukka oli miessoturin merkki. 
Tämä homma jäi vaivaamaan ja meni osittain jotenkin ohikin minulta. Mutta kiinnosti kyllä paljon ja olisi pelin kestäessä tehnyt mieli googlettaa. Muttei kyennyt, koska olisi voinut tulla juonipaljastuksia. 

Kun peli oli läpi laitin hakuun "Last of Us 2 Lev b..." ja google heti tarjosi "boy or girl". Eli se oli ihmetyttänyt muitakin. Selvisi, että Lev on transgender-ihminen. Hän on syntynyt biologisesti tytön ruumiiseen, mutta kokee olevansa poika. Ja koska serafiitit uskonnollisten ääriliikkeiden tapaan omasivat hyvin selkeät sukupuolijaottelut ja sukupuoliroolit, he eivät voineet hyväksyä Leviä joka koki olevansa henkisesti eri sukupuolta kuin ruumiillisesti. Lev vastusti heimonvanhimpien päätöstä, suuri rike. Hän leikkasi tukkansa, joka identifioi hänet miessoturiksi, vielä suurempi rike. Sillä vaikka naisistakin saattoi tulla sotureita, he eivät silti leikanneet tukkaansa. 

Nyt Levin persoona tuli ymmärretyksi minulle. Ja pakko myöntää etten olisi ikinä osannut päätellä tätä itse ellen olisi verkosta lukenut. Peli ehkä antoi tähän kaikki tarvittavat tiedot, mutta transgender-kuviot ja -identiteetti ovat minulle niin vieraita etten niistä vinkeistä osannut tätä kuviota koostaa.

Ajattelin että Last of Us -pelisarja pyrkii siis näköjään suureen suvaitsevaisuuteen ja vähemmistöt huomioon ottamiseen. Koska pelissähän oli myös lesbopariskunta, jonka toinen osapuoli oli juutalainen joka oli raskaana aasialaiselle miehelle nimeltä Jesse. Ja ajattelin, että tämähän on hieno asia. Että vähemmistöt ja vielä transgender-vähemmistö, joka on paljon homoseksuaaleja harvinaisempi ja vähemmän esille, saa hahmoja erittäin suuren budjetin ja suuren profiilin videopeliin.

Sitten lueskelin juttuja lisää netistä LoU2:seen liittyen. Ja löysin sitten kirjoituksia, joissa trans-aktivistit kritikoivat ja suorastaan haukkuivat Levin hahmon käsittelyä pelissä. Eräs kritiikin syy oli se, että hahmoa kutsuttiin kuolleella nimellä. Englanniksi verbi dead naming. Levin alkuperäinen nimi oli Lily. Deadnaming on transaktivistien mielestä ilmeisesti hirvittävä rikos ja suoranaista pahuutta. Kun taas minun mielestäni se on korkeintaan epäkohteliasta. Se että tuohon suhtaudutaan noin voimakkaasti on todellakin ylireagointia. 

Onko tässä taas Toqueville-efekti? Mitä lähemmäksi tullaan tasa-arvoa, sitä hysteerisemmiksi muuttuvat havaittuihin tasa-arvon epäkohtiin pohjaavat reaktiot.

Ajatellaan ja ajatelkaa nyt aivan oikeasti. Mikä se suuri rikos tässä on? On olemassa ihminen X. Hän kokee jossain vaiheessa elämäänsä että on sisäisesti eri sukupuolta kuin biologisesti. Hän siis korjaa/vaihtaa sukupuoltaan. Joko vain päänsä sisältä tai osittain korjausleikkausten kautta. Hän vaihtaa myös nimensä toisen sukupuolen nimeksi. Esimerkiksi Jaakosta tulee Jaana. 

Nyt jos joku kutsuu edelleen Jaana Jaakoksi, ei kyseessä ole rikos. Ei ainakaan sellaisella määrittelyllä, että rikos on Suomen rikoslaissa määritelty teko. Jos tuota vanhaa nimeä käytetään ilkeilymielessä, niin se on ilkeää. Ilkeää, mautonta, huonoa käytöstä. Mutta se reaktio minkä tuo Levin deadnaming aiheutti oli täysin ylimitoitettu. 

Mistä nämä äärireaktiot kumpuavat? Miksi tämä sukupuoli on niin valtava miinakenttä nykyään? Haluaisivatko jotkut trans-aktivistit luoda omat lakinsa ja alkaa tuomita heitä väärällä nimellä kutsuvia? 

Lisäksi tässä oli vielä sellainen juttu, että Leviä Lilyksi kutsuivat vain häntä jahtaavat Serafiitit. Hänen entiset uskonsiskonsa ja -veljensä. Tässä mielessä on täysin luontevaa ja loogista, että he käyttävät sitä ainoaa nimeä jonka tuntevat. Tai nimeä jonka kokevat olevan ainut oikea nimi jolla Levin voi määritellä.

Tässä jotkut trans-aktivistit ovat liiallisesti takertuneet kuollutnimeämisen kirjaimeen eivätkä sen henkeen. Aivan outoa ajattelua. Epäloogista. Hysteeristä. 

Lisäksi kritikoitiin sitä että Leviä hakataan ja pahoinpidellään pelissä. Ja jotkut anti-trans-ihmiset saattavat nauttia nähdä kun Lev ottaa pataan. Saattavat nauttia?! Eli jos tätä tämän kirjoittanutta ihmistä haluttaisiin miellyttää sillä tavalla että hän ei vain kritikoisi pelissä olevaa trans-hahmoa, tälle ei saa tapahtua mitään pahaa, koska silloin kukaan anti-trans-ihminen ei voi nauttia siitä. Toisaalta olen lähes varma, että jos trans-hahmolle tapahtuisi vain hyvää, sitä kritikoitaisiin siitä että hahmo ei ole realistinen, vaan kiiltokuvamainen. Sekin on väärää representaatiota. 

Tässä trans-asiassa ja sukupuoli-asiassa on nykyään niin äärimmäistä väkeä, että he kyllä löytävät syyn äärimmäiselle kritiikilleen mistä tahansa. Ja mistä tahansa pikku asiasta tehdään aivan käsittämätön polttava sortava vääryys. Vaikka jos asiaa katsoo ns. todellisesta maailmasta, arkimaailmasta, ilman näitä teoria-linssejä jotka heillä päässä, niin ei se ole mitään.

Deadnaming on (korkeintaan) epäkohteliasta. 

GLAAD Director of Transgender Representation Nick Adamsin mukaan deadnaming on "an invasion of privacy that only serves to undermine the trans person’s true authentic identity, and can put them at risk for discrimination, even violence.” Tässä on jotain todella outoa ja kiehtovaa. Että transihmisellä on jonkinlainen true authentic identity, jonkinlainen pyhä ydin jota ei saa loukata vanhaa nimeä käyttämällä. Onko siis kaikilla ihmisillä tällainen pyhä ydin tai useitakin ytimiä, joihin ei saa kohdistaa pyhyyttä loukkaavia toimenpiteitä? Minusta on ristiriitaista, että tällaisessa teoriassa jossa ajatellaan, että sukupuoli voi muuttua ja on hyvin "nestemäinen", on se sukupuoli johon ihminen on korjannut itsensä kuitenkin pyhä, suorastaan essentialistinen. Sama toistuu monissa muissakin vähemmistöasioissa. Marginaali, vähemmistö, on pyhää. Valtavirtakulttuuri ei voi olla samalla tavalla. Mistä tässä oikein on kysymys?

Minusta oli hieno homma, että pelissä oli lesbopariskunta ja trans-nuori. Minusta trans-aktivistien pitäisi olla kiitollisia, että näin oli. 

Haluan kuitenkin vielä sanoa, että vaikka olenkin ateistina perussuvaitsevainen lähes kaikkea kohtaan, niin pidän kuitenkin tätä trans-kuviota hieman kyseenalaisena. 

Ihmettelen miksi se on nyt noussut pinnalle? Miksi trans-ihmisistä ei ole havaintoja keskiajalta tai antiikin ajalta? Vai onko heistä? Jos on, he eivät ole samoja trans-ihmisiä kuin nyt. Koska antiikin Rooman homoseksuaalit eivät ole samoja homoseksuaaleja kuin modernin länsimaisen yhteiskunnan. Koska koko identiteetti ja olemus on erit? 

Ymmärrän radikaalifeministisen maailmankuvan, jossa uskotaan patriarkaattiin ja siihen, että nainen on hyvin alistettu olento. Ja jos on tämänkaltainen ideologia ja teoria, joka näkee todellisuudessa sortoa ja valtarakenteita kaikkialla, niin kyllähän siitä saa aikaan vaikka minkälaisia reaktioita hyvin pienistä asioista. Tai siis, asioista jotka eivät todellisessa todellisuudessa ole mitään ongelmia. Ohoh, sanoinko todellinen todellisuus kuin minä tietäisin mitä se on? No sanoin. Se on äärimmäisten teoriaselitysten ulkopuolinen pragmaattinen arkijärkinen ajattelu. 

Ymmärrän siis tätä kautta, että sukupuolijärjestelmä ja mies/nainen -jaottelu nähdään ongelmallisena. Mutta sitä en tajua mistä tulevat nämä äärimmäiset tunnereaktiot aiheeseen liittyen. Onko niitä pakko käyttää ja harjoittaa, kun muuten argumenteilla ei ole tarpeeksi substanssia? Miten tällaisia äärimmäisiä reagointeja harrastavia ihmisiä voisi ottaa tosissaan? Heidän kanssaan ei voi keskustella. On vaikea kuvitella miten he ottaisivat osaa perinteiseen poliittiseen prosessiin, jossa keskustellaan epäkohdista ja kompromissien kautta ratkotaan niitä.

Camille Paglia sanoi, että on surullista että nykyään on mahdollista lääketieteellisesti muokata ihmisten ruumista, niin että trans-ihmiset voivat muokata kehoaan ja sitten myöhemmin saattavat katua sitä suunnattomasti. Eivät toki kaikki. Paglian mukaan transgender-ihmiset ovat samanlaisia herkkiä kärsiviä tunteellisiä ihmisiä, jotka aiemmissa sukupolvissa olisivat olleet esimerkiksi Beatnikkejä. Hän ei dissaa näitä ihmisiä. Vaan ymmärtää heitä ja heidän olemustaan. 

Transgender on siis eräänlaisen kaikissa sukupolvissa läsnäolleen persoonallisuustyypin nykyinen manifestaatio. Aivan kuten on sanottu, että anoreksia on sairaus joka ehkä keskiajallakin oli olemassa, mutta manifestoitui eri tavalla. Eli sen ilmisisältö ei ollut anoreksia ja syömisen kontrollointi, vaan jokin muu. Samaa olen kuullut sanottavan myös sähköyliherkkyydestä. Jos joku ylipäätään lukisi blogiani niin olisin jo kauan sitten ennen tätä kappaletta räjäyttänyt itseni tällä miinakentällä. Ja nyt vielä menin ja samaistin transgenderiyden sairauteen. Vaiko teinkö sittenkään edes niin? Esitin vain, että tietynlaiset ikuiset ilmiöt manifestoituvat eri aikakausina eri tavoilla.

Jos tämä olisi totta, niin transgenderiys ei olisi sillä tavalla "totta" kuin monet aktivistit käsittääkseni haluavat uskoa. Että todella todella joku elää väärän sukupuolen ruumissa, ja tämä pitää ja voidaan korjata erinäisillä tavoilla. 

Ylipäätään, miten sukupuolta voidaan muuttaa tai korjata? Leikkaustekniikalla ja hormonihoidoilla sun muilla on kyllä rajansa. Kaukana ollaan esimerkiksi siitä, että miehelle saataisiin kohtu. Mutta miksi nämä hoidot sitten riittävät? Vaikka voitaisiin kuvitella vaikkapa 200 vuoden päässä tulevaisuudessa paljon tehokkaampia ja parempia? Miksi on päätetty, että nyt sukupuoleni on korjattu? Minusta se voi olla ainakin jonkin tason itsepetosta. 

Kaikesta tästä mitä sanoin huolimatta, en vastusta transgenderiyden ideaa. Vain sen ylilyöntejä ja hysteeristä reagointia ja miinakenttä-kuvioita. Mutta pistän kyllä ison kysymysmerkin siihen, että pitäisikö alaikäisille, jotka muutenkin ovat vasta etsimässä itseään alkaa antaa hormonikorvaushoitoja tai kirurgiaa, jos heistä jossain vaiheessa tuntuu kuin he olisivat väärässä sukupuolessa.

Ylipäätään, mitä vaikka olisivatkin? Sitten vain kärsivät ja kärvistelevät sen kanssa. Kyllä! Tuokin on itse asiassa trans-aktivismin ääriajattelua, että jos ihminen joutuu jäämään väärään sukupuoleen hän kärsii jossain aivan käsittämättömässä helvetissä ja on suurenmoisen sorron kohde. 

Tässä vaiheessa haluan sanoa, että olen mielestäni hyvin suvaitsevainen ateisti. En usko mihinkään jumaluuksiin, ja ne eivät vaikuta käsityksiini sukupuolijärjestelmästä. Lisäksi poliittisesti olen vasemmalla ja vaikka en kuulu mihinkään puolueeseen enkä äänestä aina samaa, niin lähimpänä minusta olisi SDP. Ei sellaisena millaisena se nyt ilmentyy, tylsänä pliisuna virkamiesmäisenä. Mutta sellaisena kuin se ehkä oli Forssan kokouksen aikoihin tai vielä 1960-luvullakin. 

Tässä linkki tekstiin jota käsittelin tässä kirjoituksessa:

Jotkut ovat loukkaantuneet siitä että Leviä kutsutaan deadnamella: https://www.inverse.com/gaming/last-of-us-2-deadname-lev-controversy-explained