Täten olisin halunnut elää toisin. 

Olisin hakenut ja päässyt Turun yliopistoon suoraan lukiosta vuonna 1997. Olisin opiskellut biologiaa. 

Olisin ollut ei-akateemisesta perheestä, kuten olin todellisuudessakin. Olisin ollut juuri siitä samasta perheestä kuin todellisuudessakin. Ei muutosta siihen näissä unelmissa. 

Olisin opinnoissani nopeasti kiinnostunut tähtitieteen ja biologian yhdistelmästä, astrobiologiasta. Lisäksi vielä geologiasta ja ilmastotieteestä. Olisin löytänyt oman tieni. 

Olisin ollut vegaani, absolutisti, meditoija ja kuntoilija. Kivijalka. 

Mutta olisin Turun yliopistoa 1.5 vuotta nähtyäni tajunnut, että opiskella voi muuallakin. Ja viimeiset neljä vuotta opinnoistani olisin tehnyt Espanjassa. En Madridissa. En Andalusiassa. Jossain periferiassa. Joissakin näistä maakunnista: Extremadura, Asturia, Galicia tai Cantabria. 

Suomi on periferia. Turku on Suomen periferia. On turvallista ja viehättävää olla piilossa.

Pyrin elämään kuten Maarit Verrosen kirjojen hahmot usein elävät. Omaehtoisuus. Salaa luotu oma elämä, jonka kaikki eräällä tavalla näkevät, koska se tapahtuu normaalissa maailmassa. Mutta henkilön omassa sisäisessä todellisuudessa hän kokee olevansa turvassa ja piilossa, ja aivan omannäköisensä, ja siihen tyytyväinen. 

Kehitän teoreettisia eläimiä. Muistan (ehkä Carl Saganin Kosmoksesta) oppineeni, että kaikkia elollisia olentoja yhdistää eräs biologis-kemiallinen rakenne/ilmiö. Muistaakseni sitruunahappokierto. Meillä on vain tämä yksi planeetta ja tämän planeetan eliöstö. Kaikki eliöt ovat sukua keskenään. Kaikkien sisällä on DNA. Jos meillä olisi 1000 planeettaa, joissa elämä kehittynyt mikrobeista isoiksi monisoluisiksi olennoiksi asti, niin löytyisikö tästä kehityksestä yleisiä lainalaisuuksia? Onko sielläkin sitruunahappokierto? Onko DNA, tai hyvin lähellä DNA:ta oleva molekyyli perinnöllisyyden pohjalla? Onko nelijalkaisuus tyypillistä? Silmät? Ekosysteemit. Darwinismin yleispätevyys. Tikat. Niveljalkaisten kaltainen suuri ryhmä vakio? 

Eliöt pitää ymmärtää melkein kuin koneina ja uskaltaa surutta purkaa ne osiin ja miettiä miten toisella tavalla ne voitaisiin rakentaa. Kuten insinööri voisi purkaa auton osiin ja pohtia miten eri tavoilla kaikki sen osaset voitaisiin rakentaa. 

Eläisin periferiassa myös espanjalaisesta yhteiskunnasta, koska en haluaisi juoda viiniä enkä syödä lihaa. Eläisin ulkopuolisen ulkopuolisena, silti tyytyväisenä. 

Ryhtyisin muuttolinnuksi. Maaliskuun 10. päivästä syyskuun ensimmäiseen Suomessa; Ihana Turun kevät. Aamuisin kello neljäksi Ruissalon Marjaniemen lintutorniin juomaan kahvia ja katsomaan kun aurinko nousee. (Tiedän tornin palaneen, mutta tässä unelmassani se elää edelleen.) Sitten talvi vuosi Espanjassa. En pyrkisi luomaan isosti uraa. Mutta jotenkin eläisin ja työskentelisin akateemisen maailman liepeillä. Osa-aikaisuudet ja määräaikaisuudet täysin ok mulle. Tietäisin aina saavani työtä jostain. Pärjäisin missä vaan. Itse luotu oma elämäni. Paljon vapaa-aikaa. Kirjoittaisin suurelle yleisölle luonnontieteellisiä kirjoja. 

Näin sen olisi pitänyt mennä. 

Sen sijaan. No niin. Olen tässä. Huomenna giljotiini. Ylihuomenna verikokeet. Sitten mahdollisesti kattotalkoot etänä. Auttakaa jos osaatte. Ostakaa. Lyökää. Ostaisinko riippumaton. Ostaisinko uuden kännykän. Rahaa on muttei tarpeeksi loputtomaan työttömyyteen. Tämä meni näin. Se ei tarkoita mitään. Olen vanki. Haluan mutten ala koskaan. Kuoleman jälkeen ei tarvitse jossitella. Sianlihaa harvoin syön, vaikka näinkin siihen liittyvään ostopäätöksen kohtalaukaisevan mainoksen. Kiitollisuus on tärkeää, sitä kun osaisi olisi tosi kiva.