Äidilläni oli biologinen äiti. Tällä oli biologinen äiti. Väistämättä oli nainen joka eli 50 000 vuotta sitten, joka katkeamattomassa äiti-linjassa näiden kaikkien esiäiti. 

Hän oli elämäänsä jossain. Hän puhui jotain kieltä. Hänellä oli ajatuksia. Maailmankuva. Hänen vuorokausissaan oli 24 tuntia. Hän eli aamusta iltaan kaikki elämänsä päivät. Hän oli vauva. Hän synnytti. Jonkin ikäisenä hän kuoli. Joku häntä ehkä suri. 

Hänen maailmansa ja todellisuutensa oli täysin erilainen kuin minun äitini. Hän eli kivikaudella. Metsästys-keräilyn aikakaudella. Homo sapiensin luonnontilassa. Tästähän me ehkä tiedämme jotain, tai luulemme tietävämme. Että silloin käveltiin paljon. Oltiin hyvässä kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Ei masennusta, kuulemma. Umpilisäkkeen tulehdukseen kuoli. Elämä ohi, jos vaikea luunmurtuma. Lapsikuolleisuus valtaisaa. Mutta ne jotka elivät, ehkä heillä oli sitä me täällä usein haikailemme. Eli merkityksellisyyttä. 

Tosin. Merkityksellisyys on todennäköisesti tyystin modernin maailman käsite, jota ei voitaisi kääntää tuohon esiäitini maailmaan. Freud sanoi: terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään töitä. Janne Saarikivi sanoi: Freud täysin modernin aikansa lapsi. Koska käsitteet terveys, rakkaus ja työ olisivat saaneet aivan totaalisen erilaisen sisällön modernia ennen. 

1800-luku. Vuosisata jonka tuolle puolen osa ammattihistoriantutkijoistakaan ei osaa murtautua. Vaan kirjoittavat 1600-luvun ihmisistä modernein termein. 

Esiäitini oli vieras maa. Todella vieras maa. Ja näin kuuluu sanoa alkuun, ja sitten kuuluu nyökytellä. Ryhmäytyä nyökyttelyn kautta sivistyneimmiksi kuin jotkut. Me tajuamme että se on vieras maa. Se todella on. Ei sitä voi oikeasti ymmärtää. Tämän nyökyttelyrituaalin jälkeen kaikki tämä unohdetaan ja käsitellään menneisyyttä kuin se olisi tätä päivää. 

Juuri koskaan vieraan maan näkökulmaa ei viedä loppuun asti. 

Esiäitini oli olemassa. Tässäkin on liikaa nykyaikaa. 

Esiäidilläni oli seksuaalisia, kulinaarisia ja sanallisia mieltymyksiä. Hän piti tietynlaisista miehistä. Hän nautti tietynlaisista mauista. Hänellä oli lempiaiheita ja lempisanoja. 

Tämäkin on väärin. Koska kaikki nuo käsitteet olivat tuolloin erilaisia kuin nykyajassa. 

Esiäitini teki työtä. Ei tehnyt, koska työtä ei ollut olemassa. He keräsivät ravintoa. He pysyivät hengissä. Eivät pysyneet. Heillä oli merkityksellisyyttä. Ei ollut.

Koitti maanviljely. Koittiko todella?

Koitti moderni aika. Ei koittanut. 

Tehdastyö. Säädelty työ. Työaika. Kellokortti. Pilli soi. Rahapalkka.

Suurin osa työntekijöistä nykyisessä modernissa maailmassa ovat kuulemma pettyneitä ja tyytymättömiä siihen työhön jota tekevät. Kuulemma vain 20% on sitoutunut työpaikoilleen, työhönsä.

Ja miksi kukaan olisi sitoutunut? Työpaikat edustavat hulluutta. Pakko tehdä 8 tuntia päivässä tai enemmän, vaikka lyhyemmälläkin pärjättäisiin. Työpaikoilla on nykyään pakko olla arvoja. Nämä arvot eivät koskaan ole totta. Ne on pakko olla ja niistä on näemmä pakko puhua, mutta ne eivät ole totta. Koska jos työntekijä satirisoi arvojen ja työpaikan todellisuuden ristiriitaa, hän saa vähintäänkin moitteita. Arvoja ei oikeasti ole olemassa. Arvot ovat valhetta. Työntekijästä ei lopulta välitetä. On turhia kokouksia. Työtaakka suuri. Arvoja ei ole, mutta puhetta niistä pitää kuunnella. On koulutuspäiviä, jotka eivät johda mihinkään, mutta niitä on pakko olla. Aikuiset pakotetaan leikkimään tutustumisleikkejä ja muita leikkejä. Kaikenlaista turhaa. Luulisi yritysmaailmassa homman nimen olevan tehokkuus. Että turha johto, liian pitkät työpäivät, arvot, siis kaikki valheellinen tyhjä paska "liinattaisiin" (eng. lean) pois. 

Mutta näin ei ole. Mystistä. Maailmassa on edelleen mysteeri vaikka kaikkialla on Coca Cola -automaatteja ja internet. 

Esiäitiäni sattui. Hän nauroi. 

Tuntuu, että minulla ei ole toivoa. 

Mitä voin tehdä? Feyerabendilaisvaikutteiset hiljaiset loparit? Sanallinen selkeä vastarinta työpaikalla. Satiiri. Järjettömyyden osoittaminen loogisin argumentein.