Kirjoittajan vanhemmat Viipurin evakkoja, jotka puhuivat suomen lisäksi ilmeisesti venäjää. Vanhemmat melko epästabiileja. Omia vanhempiaan lähes mahdoton nähdä kaukaa, ihmisinä kuin kaikki muutkin. Äiti-Ludmila... Miltä oikeasti tuntui olla hän. Miltä tuntui aivoissa, millainen oli todellisuus.

Kirjoittaja hyväksyy tarinat ja valheet, että ne ovat lääkettä tuon sukupolven ihmisille. Isä ja äiti kertovat Viipurin viimeisistä hetkistä uudelleen ja uudelleen ja tarinat muuttuvat. Ja ne eivät ole totta, mutta kirjoittaja hyväksyy tämän. En siis tiedä ovatko Ludmilan karhu-uskonnollisuudet totta. Että olisi saanut perintönä jotain ikivanhaa karhunpalvontaa. Että olisi menty Korkeasaareen katsomaan karhuja. Enkä tiedä miksi minua kiinnostaa saada tietää totuus tästä asiasta. Koska eikö mikä tahansa kirjoitettu ole omalla tavallaan totta, runollisesti totta. Tai kuten William Blake ehkä sanoi: kaikki asiat jotka on mahdollista kuvitella ovat totuuden kuvia.

Jos valehtelen, valehtelen eri tavalla kuin muut. Valheeni ovat persoonallisia. Ne kertovat jotain minusta. Ne voivat kertoa minusta enemmän kuin toden puhuminen. 

Kirjoittaja kertoo, ettei hänellä ole koskaan ollut kunnolla ystäviä. Tai ei ainakaan paljon. Että hän oli ihmisarka, ihmispelkoinen. Mutta haluaa järjestää juhlia. Haluaa matkustaa, kokenut maailman kutsun. Asunut paljon ulkomailla. Tämä muistuttaa Jouko Pihoa. Hänkään ei osannut ystävystyä. Hän halusi kuitenkin olla aina seurakuntien toiminnassa aktiivisesti mukana. Matkusteli paljon.

Minä olen erilainen. Olen hyvin introvertti. En koe yksinäisyyttä helposti. Voin olla yksin kotonani viikon putkeen, vain kaupassa käyden. Mutta minulla aina ollut hyviä ystäviä. Lapsena jo. Pystyin ystävystymään todella. Olen kehittänyt tavan puhua, jossa olen brutaalin rehellinen. Kerron nopeasti avoimesti itsestäni. Haluan mennä ytimeen. Osittain ehkä satirisoin/parodioin (en osaa käyttää näitä sanoja välttämättä oikein) puhumisen kulttuuria. Mutta tällä tavalla toimien olen onnistunut saamaan aitoja ystäviä.

En ikinä haluaisi järjestää juhlia, enkä olla juhlissa. En halua matkustaa. Olin yli 30-vuotias kun kävin ensi kertaa ulkomailla. Inhoan ulkomailla olemisen tuntua. Haluan takaisin kotiin. En siksi, että olen nationalisti. 

Kirjoittajan kirjoissa on aina energiaa, rönsyilyä, poukkoilevuutta. Käytin kolmea adjektiivia. Mauno Koivisto inhosi adjektiiveja. Kirjoittajan Safari Clubissa naisvihamielinen mies kutsuu adjektiiveja "femiktiiveiksi" (jos muistan sanan oikein) ja pyrkii niistä eroon. Mietin miltä tuntuu kirjailijasta, kun lukee kritiikkejä. Ja siellä on kolme adjektiivia. Että nuoko sitten laitit. Että minä olen itse eri mieltä. Minä tämän olen kirjoittanut. Minä tiedän mitä tässä on. Ja toki tiedät. Eihän kukaan voi mennä toisen elämään sisälle. Jokainen kadulla vastaantuleva ihminen on elänyt kaikki elämänsä siihen astiset päivät. Jokainen on eräänlainen syvyys. Voit olla kohtelias, avulias, ihmiselle ihminen. Mutta voitko todella ymmärtää ja tietää. Kirjailija on tehnyt teoksen ja kuka voi tietää mitä hän todella tarkoitti. Mitä kaikkea siinä todella on. Pidän romaaneita äärimmäisimpänä taiteenlajina. Elokuvat, maalaukset ja musiikki eivät merkitse minulle läheskään yhtä paljon. Proosa lyö kovempaa kuin mikään muu. Proosassa kuvattu ihmisen suru ja pettymys on aina suurempaa, kuin mitä parhainkaan elokuva saa minussa aikaan. Elokuvissa ei pääse ikinä henkilöiden ihon alle. Mitä kaikkea siis voi romaanissa olla, kuinka paljon syvyyttä. Miten sitä voi edes analysoida. Toisaalta käsitykseni mukaan monet kirjoittavat kirjansa jollain tasolla ilman suunnittelua. Että prosessi on jossain määrin seikkailu yössä, jokin johdattaa. Vaikka pakkohan rakennetta ja muuta on ollut suunnitella. En tiedä. 

Kirjoittajan kirjoista jää aina puuttumaan jotain. Siis minun mielestäni vain. Toisaalta tarinallinen, vetävä, eräällä tavalla viihdyttämään pyrkivä taso. Mutta toisaalta joka puolelle syöksyilevä taso, joka liiasti tuhoaa tämän tarinallisuuden. Tarinallisuuden lupausta ei lunasteta. Tuntuu aina, että teksti pois fokuksesta. Mutta toisenlaiselle ihmiselle, juuri tämä uppoaa varmasti täysin.

Kirjoittajan sisko oli syntynyt suulakihalkioisena. Myös hänellä oli ilmeisesti reuma. Ehkä hän älyllisesti kehitysvammainen, tämä ei tule täysin selväksi. Siskoa ei hoidettu kunnolla. Vanhemmat vain pitivät häntä kotona. Kirjoittajaa ahdistaa välillä, että siskon elämän potentiaali ei toteutunut vallitsevien rajoitteiden takia. Kirjassa hyvin rehellistä kuvausta häpeästä omaa siskoa kohtaan. Toisaalta rakkaudesta, jonkinasteisena omaishoitajana toimimisesta. Minulle tulee kuitenkin olo, että kirjoittaja ei ole todella löytänyt ydintä, vaan pyörii ja rönsyilee sen ympärillä. Piiloutuu. Lukittuu. Elää ikuisessa itsepetoksessa? Jos murtaisi ne muurit todella, se olisi jollain tasolla kuolema. 

Että tämä ei ole rehellisyyttä. Avoimuutta. Asian käsittelyä. Vaan hullua sumua kehittynä sen kaiken ympärille.