Yksi harvoja kirjoja jotka olen lukenut kolme kertaa. En ole ikinä ollut kirjoja montaa kertaa lukeva tyyppi. Toisaalta varmaan kannattaisi. Olen aina kokenut romaanit kaikkein syvällisimmäksi taidemuodoksi. Ne ovat koskettaneet eniten. Musiikki ei merkitse minulle paljon mitään. Maalaustaide tuottaa vain kuvan, jonka näkee parissa sekunnissa. En löydä niistä syvyyksiä. Runoja pitävät monet äärimmäisenä kirjoittamisen muotona; lukuisia kertoja yrittänyt niitä lukea, mutten vain pysty. Ehkä siis kannattaisi lukea romaaneja monta kertaa, koska uskon niiden syvyyteen, ja lukemalla useasti voisi enemmän tavoittaa sen mitä kirjoittaja on sinne luonut. 

Kirjoittaja kirjoittanut. Halunnut tulla kirjoittajaksi. Tullut. Jokaisen sydämessä asuu pieni lapsi. Kaikki kärsivät. Kaikki epäilevät itseään. Kukaan ei ole onnellinen. Menestyminen tällaisella tulla kirjailijaksi -tavalla, on sekin turhaa menestystä. Elämä ei ole yhtään sen onnellisempaa kuin ns. tavallisessa ammatissa olevalla. Nämä kaikki ovat Itkosen kirjoissakin usein esiintyviä ajatuksia. Kuten aiemminkin kirjoitin, ihmettelen miksi Itkosen kirjojen henkilöt eivät tapa itseään. Kaikki tuntuu niin pirullisen kaamealta ja tyhjältä. Mikseivät he löydä buddhalaisuutta tai stoalaisuutta ja sitä kautta selvennä asioita itselleen. Itkosella hahmot voivat taloudellisesti usein hyvin ja ovat kouluttautuneita. Mutta kaiken aikaa on jotenkin turhaa kaikki. 

Tätäkö on Itkosen oma elämä? Tuskin. Tätäkin olen usein pohtinut, mutta pohdinpa taas, että kaikki taide on harhaa ja valhetta. Aiheena alunperin ainoastaan toinen todellisuus, myytit, jumalat. Nyt muutaman hassun sukupolven ajan taide on sisällöltään voinutkin olla realistista. Tai "realistista", koska sanotaan myös, että väitteet realismista ovat taiteen kaikkein syvin valhe. 

Itkonen kirjoittanut kirjoja perheestä. Onko hänen arkinen elämänsä niin loputtoman syvällisen surullista ja hirviömäistä kuin näissä kirjoissa vaikuttaisi olevan kaikkien ihmisten elämä. Ei varmasti. Hänen elämänsä on pelkkää mössöä ilman tarinaa, kuten kaikilla, jos totisesti haastellaan.

Sitten taide tekee mössöstä merkityksellistä ja ihmiset haluavat uskoa taiteeseen (eli jumalaan) ja sitten kaikella onkin mieli. Ehkä jotenkin näin. 

Lisäksi minun tulkintani Itkosen hahmoista on vain minun tulkintani. En kestä itse asiassa mitään ahdistusta tai konflikteja taiteessa. Tämä on ollut asenteeni jo 15-20 vuotta. Onko omassa elämässäni ahdistusta liikaa, etten halua sitä enää lisää? Silti luen paljon kirjoja, 70-80 vuodessa ja haluan sitä tehdä. 

Joo, mä oon kuule ahdistunut. Olen enemmän metatasolla ahdistunut kuin kukaan koskaan. Kärsin enemmän kuin Jeesus. Se on minun jumalani. 

Elän kuvitelmissa ja unelmissa; vihassa ja tuhofantasioissa. En hyväksy todellisuutta. Kuvittelen itselleni toisen elämän sieltä aivan alusta asti. Kuvittelen, että voin olla mitä vaan ja tehdä mitä vaan ja toimia missä tahansa tilanteessa miten vain. En hyväksy todellisuutta oikein millään tasolla.  

Suomen pankki. Yksi markka. 

Ehkä vähän päälle kolmikymppisenä luin tämän ekan kerran. Todella voimakas vaikutus. Olin myyty. Nuorena luin kauhua, fantasiaa ja scifiä. Arkirealismi oli järjetön aihe kirjoihin mielestäni. Sittemmin mennyt sujuvasti Minna Canth, Arvid Järnefelt, Juhani Aho ja mikä vaan tällainen klassinen suomalainen. Ei velvollisuudesta, vaan nautin ihan. Omalla kielelläni kirjoitettu, omasta äidinkulttuuristani, uskomattoman hienoa että näin on käynyt. 

En muista miten paljon arkirealismi-kirjallisuutta olin lukenut ennen Itkosen kokoelmaa. Stephen King oli porttini aikuisten kirjallisuuteen. Ehkä tämäkin oli portti johonkin, tai yksi niistä, ei nyt tehdä liian selväpiirteistä tästä, koska ei sellaista ole tässä mössössä. 

Jos muistan niin... vaikutuksen teki voimakas selkeä asenne ja ote asioihin, kannanotto, rohkeus, rehellisyys. Sellainen olo että nyt mennään ja tämä tietää mistä puhuu. Osui ja upposi siksikin, kun kyseessä lähes täysin minun ikäiseni mieshenkilö. Näin ja tajusin minun sukupolveni nyt nousevan romaanikirjailijoinakin esiin. 

Kai tämä kolmas kerta oli minulle kuitenkin liikaa. Tuntui liian tutulta. Haluan tarinan ja yllättävän tarinan. Ahdistun kun mietin, että haluan tarinan. On väärin haluta tarinaa. Oikea kirjallisuus on tarinoiden tuolla puolen. En tiedä mitä haluan tai mitä pitäisi haluta. Mieleni on vakaa kuin Islannin maaperä (lause päiväkirjastani vuodelta 1999).

En nauti lukemisesta. Otan kirjoittajan kokeman luomisen liian vakavasti. Ajattelen miten kirjoittaja nähnyt suurta vaivaa lauseiden työstämisessä ja tarinan rakenteessa ja kaikessa mistä en edes mitään tiedä. Miten näin suurta tuskaa voisi kepeästi nauttien kuluttaa. Lisäksi ajattelen liikaa tulkintoja ja analyysejä, tavalla joka vie ilon koko hommasta. En usko itseeni, enkä siihen että voisin ymmärtää. Vaikka oikeasti minusta ei saa tyhmää tekemälläkään. Elän siellä unelmissa ja siellä osaan kaiken mutta todellisuudessa en osaa lukea edes kirjaa.