! Juonipaljastuksia !

Olipa hieno kirja. Firenzessä 1400-luvun lopussa teetetty arvokas kaulakoru matkaa osiin hajoten halki historian.

Korun sijasta kivenpalanen? Ensin pyörinyt Firenzessä saappaanpohjassa, sitten kaikkialla ja lopulta Helsingissä. Kivenpala ei vaikuta helposti kenenkään elämään. Mutta kulta vaikuttaa ihmiseen eri tavalla, kirjan alussa Savonarolakin tämän toteaa. 

Näin elokuvan Decameronesta. Nuorten miesten seurue sanoi vanhukselle haluavansa oppia tuntemaan kuoleman; tämä osoittaa niityllä kasvavaa tammea. Sen alla ruumiita mätänemistiloissa. Ja kuten nuorukaiset huomaavat, myös suuri määrä kultarahoja. Kohta nuorukaiset tappavat toisensa kullan vuoksi. 

En väitä että olisin immuuni kullalle, mutta rohkenen väittää, että kauhean paljon en kullasta piittaa. Toisaalta haluaisin voittaa kultaa lotossa niin paljon, ettei tarvitsisi enää koskaan töitä tehdä. Kulta olisi minulle vapaus työstä. Ja sitä se varmasti on ollut monille muillekin. Mutta onhan se enemmänkin. Kultaa kullan vuoksi. Ja lisää kultaa vaikka sitä on jo tarpeeksi. Toisaalta siinä ei ole järkeä, koska kuitenkin kuolee ja laitetaan maahan. 

Esteettiset arvot vaihtelevat ajoittain ja kulttuureittain suuresti. Arvostettavat asiat vaihtelevat. Onko halu kultaan universaali. Halu valtaan ja korkeaan asemaan hierarkiassa. 

Lottovoittajien elämä ei kuitenkaan ole onnellista (Pasi Falkin mukaan). Ja kunhan rahaa on tarpeeksi tavalliseen arkeen, ei sitä oikeastaan tarvita lisää. 

Kirjassa 9 osiota, joissa kussakin maailma aina siirtynyt vuosia eteenpäin, ja päähenkilöt ovat yleensä myös uudet. 

Olen aina pitänyt kirjoista ja elokuvista, jotka liikkuvat nopeasti eteenpäin ja jotka eivät keskity voimakkaasti ihmisiin.

Tällaisiin olen vain sattumalta ja vain harvoin törmännyt. Olaf Stapledonin Last and First Men on tällainen. Ei oikeastaan edes henkilöhahmoja, vaan ihmislajin uusia ja uusia evoluutiotiloja. Toinen samanlainen Stephen Baxterin Evolution, joka esittää kädellisten evoluution lähtien 65 miljoonaa vuotta sitten ja päätyen 500 miljoonaa vuotta tulevaisuuteen. 

 

Todella taitavasti kirjoitettua kaiken aikaa. Teksti on yksinkertaista ja selkeää, silti runollista, paksua ja syvällistä. Siinäpä adjektiiveja, joita ei taidearviossa pitäisi ehkä olla ollenkaan, jos se olisi tiedettä. 

Huonompi kirjoittaja olisi joutunut käyttämään kirjan tarinoihin satoja sivua enemmän. Mutta tämä kirjoittaja luo muutamalla lauseella jännitteitä, oveluuksia ja kaikenlaista. Hyppii aikatasoissa osioiden sisällä kaiken aikaa, joten kerronta pysyy notkeana. 

Pysyy kaiken aikaa kiinnostavana ja myös viihdyttävänä. Asiat loppujen lopuksi selitetään perinteisen selkeästi. Ei pelätä kertoa kunnon tarinaa. 

Viisautta ja elämäniloa ja kaiken elämän kunnioittamista. 

Väkivalta ja tuska ja kuolema ja pahuus tuodaan ilmi aidosti järkyttävillä tavoilla. Mutta näidenkin taustalla silti elämänusko ja jonkinlainen myötätunto melkein kaikkia kohtaan. Kaikki ihmiset kuvattu kunnioittavasti. Kukaan ei ole vain paha ja huono. 

Tässä eräs hieno sitaatti. Sijoittuu Neuvostoliiton aikaiselle vankileirille, mutta itse sovelsin sitä nyky-suomalaisiin kasvatustieteellisiin tiedekuntiin. 

"Toveri Bulatova oli höperö ja sitä paitsi Moskovasta.

Moskovassa kehiteltiin kaikenlaisia outoja ajatuksia, jotka leijuivat ilmassa kuin saippuakuplat. Ne hajosivat tuuleen omaan mahdottomuuttaan, ja sitten itkettiin vähän, näyttävästi niin kuin tämä pikku moskovatar. Ja sitten puhallettiin uusia kuplia ja uskottiin niihin, ja sitten taas itkettiin, ja sama alusta.

Mahdottomia teorioita, joihin todellisuus yritettiin tunkea.

Mutta koska teorioihin uskottiin enemmän kuin todellisuuteen, teorioita kehiteltiin taas lisää, ja todellisuuden luonne jäi tällaisilta moskovattarilta ikuisesti tajuamatta."

 

5/5