Hyvä.

Veti.

Mutta tavalliset Kaurasen kirjojen häiritsevät piirteet. Että toisaalta kepeää ja raflaavaa tarinankerrontaa, mutta toisaalta maailma on saatanan pahan patriarkaatin vallassa. 

Se ristiriita on samanlainen, kuin jos Minna Canthin Köyhää kansaa olisi ollut rakennettu osittain viihdyttäväksi dekkariksi, tai jotain tällaista. Radikaalifeministisen ajattelun kanssa ei yleensä tarjoilla huumoria ja elämäniloa. 

Jokin "ilmitulon taso" tarinasta puuttui. Vaikka sitä kuljetettiin hienosti, niin jostain asioista olisi pitänyt kertoa enemmän, eikä jättää niitä liian pimentoon. Olisin halunnut ne miesmurhat/kidutukset kuvattuna paremmin. Myöskään Rihmasto-kulttiin päätyminen ja siinä oleminen jäi jotenkin kunnolla selittämättä ja avaamatta. 

Kirjan alkupuolella intensiivinen kuvaus Kallion kansakoulun käymisestä. Koulu oli isompi kuin lapsi, todettiin. Koulu oli sortava laitos. Tai jotain. En tiedä oliko tässä paljon Kaurasen omia koulumuistoja. Pirkko Saision kokemus samasta koulusta oli ilmeisesti paljon myönteisempi. Jotkut näkee kauhut kaikkialla, se riippuu sielun laadustakin. Kaikki ovat kuitenkin oikeassa.

Päähenkilö päätyy aikuisena hammaslääkärinä mukaan Rihmastoon, tai johonkin... Naistutkimuksen laitoksen erikoisryhmä. Intensiivistä koulutusta. Lopulta tehdään iskuja, joissa miehiä kidutetaan. Lopulta samat miehet vielä tapetaan. Miehet ovat kaikki tehneet pahaa joillekin ryhmän jäsenille. 

Ei ollut aivan uskottavaa, että päähenkilö voisi päätyä tällaisen yhdistyksen toimintaan. Sitä ei motivoitu kunnolla. Tai ehkä se oli se juttu. Että kuka tahansa nainen on kohdannut niin paljon patriarkaatin sortoa, että hänet voidaan saada mukaan, varsinkin kun käytetään melko kulttimaisia värväystekniikoita. 

Kuten sanottua, yleensä elämänilo ja huumori ja radikaalifeministinen teoretisointi eivät viihdy samassa tilassa. Ja esimerkiksi tässä nykyisessä woke-ilmapiirissä on todella vähän huumorintajua. John Cleese sanoikin, että ensin menee huumorintaju, sitten suhteellisuudentaju, ja sitten onkin jo 1984. Kirjassa naistutkimusiskuryhmälläkin oli runoutta ja rentoutta patriarkaatin sanallistamisvoimaantumismonologeissaan. 

Päähenkilö on siis mukana ryhmässä, mutta myös naureskelee heidän teorioilleen. On osioita jossa hän kyseenalaistaa sen, että naiset kaiken aikaa kaikkialla sorrettuja. Yhdessä näistä hän katsoo opiskelijatyttöjä bussissa, joilla näyttää olevan kaikki hyvin. Lisäksi on osio, jossa kulttiryhmä kulkee kadulla ja päiväkodin pihalla tytöt tekevät hiekkakakkuja, mutta pojat hyppivät ja heristävät nyrkkiä ohikulkijoille. Tässä esitetään biologinen pohja sukupuolieroille, tai vilautetaan sitä, ja siinä tilanteessa jossa näin tehdään, tämänkin esitetään murentavan kulttiryhmän teorioita. 

En tiedä sitten. Monella tapaa hyvin tehty. Vetovoimainen. Mutta jotenkin pois fokuksesta. Tarina osittain hukassa, ikään kuin ei olisi uskallettu tehdä tarinasta tarpeeksi selkeää ja viihteellistä, vaikka muuten ollaan viihteellisiä (siis viittaan tähän kepeyteen ja leikkiin, jota kirjassa oli, en ole haukkumassa tätä viihteeksi). 

3/5