Olen lukenut Antti Hurskaiselta kolme teosta. Kuihtuminen, Suru ei toimi ja En kieltäytynyt aseista.

Kuulin Antti Hurskaisesta jostain HS:n jutusta, mikä käsitteli nuorten miesten uskonnollisuutta/konservatiivisuutta tai jotain sellaista. 

En ole juurikaan pitänyt Hurskaisen teoksista. Adjektiiveja joilla pääsee alkuun: teennäinen, pingottunut, tekorankka. 

Minulla on tällainen termi kuin vasemmistonuorimainen. Tällä tarkoitan jonkinlaista vulgaaria mustavalkoista nuorille tyypillistä tapaa harjoittaa poliittista argumentaatiota. Fasistikin on siis vasemmistonuori. 

Lisäksi minulla on termi "nuorivoimaesseisti". Tästä en ole varma, meneekö termi yhtään oikeaan osoitteeseen. Mutta käsittääkseni on Nuoren voiman liitto. Käsittääkseni heillä on verkkosivut. En nyt tarkasta onko vai ei. Ja siellä verkkosivuilla julkaistaan esseitä. Ja olen lukenut niitä. Ja ne ovat todella vaivaannuttavia, koukeroisia, muka-tärkeisiin johtopäätöksiin päätyviä sanarunkkauksia. Konkretia ja hyvä argumentaatio uupuu täysin. On täysin mahdollista, että tällaisia esseitä ei ole koskaan julkaistu Nuoren voiman liiton sivuilla, mutta jostain minä niitä olen lukenut. 

Kuvailen vielä lisää. Siis, huomaa että kirjoittaja on lukenut. Mutta lukemisestaan huumaantunut. Nauttii kun viittaa. Luulee olevansa kaiken hyvän puolella. Luulee olevansa radikaali. Luulee olevansa relativisti, kun on laittanut siniset lasit päähän. Teksti luonteeltaan rokokoomaista. En tiedä mitä rokokoo tarkoittaa. Tarkoitan: seittimäisen ilmavaa, koukeroista, hentoisesti sinne ja tänne hyökyvää. Mutta... sellaista että tekisi mieli vetää avokämmenellä kirjoittajaa kasvoihin. Saada ymmärtämään, että kaikki valta tulee aseen piipusta. Sinä vain leikit monen sateenvarjon ja suojaloitsun alla ja luulet kiukkusi murskaavan kaikki padot. Kärpänen siinä inisee lasikuvussa pitopöydän alla. Jotain tällaista!

Ja tällainen fiilis tulee Hurskaisen esseistä. 

Ihmeellistä käsillä ilmaan piirtelyä luulleen sen olevan luomisakti. Tosiaan: teennäinen, koukeroinen, nuorivoimamainen, pingottunut. Ei rento. Ei todella löydä mitään. Enkä edes haluaisi haukkua Anttia, mutta minua vituttaa juuri tämä tällainen enemmän kuin moni muu. Vittu!

Vituttaa viittaukset omaan kirjailijuuteen. Ja kirjailijuuden jonkinlaiseen ktooniseen thanatos-puoleen, jota en usko hänen keskiluokkaisena pullasorsana edes kokeneen. Että hän on kuolettanut itsensä, hän on mennyt mustaan huoneeseen ja kohti ääretöntä ja sen yli. Tätä on kirjailijuus. Jotain tällaista hän usein sönkkää. Tee ja ole se, mutta älä vittu selitä. 

Helvetin vaivaannuttavaa luettavaa monellakin tasolla. Muttei siinä mielessä kun kirjoittaja ehkä tarkoittanut.