[Päiväkirjaote alkaa.]

18.2.1999 19:15

Kirjoitan nyt Times New Roman- fontilla (yleisö kohahtaa, se [oma oikea etunimi poistettu] sitten osaa pistää elämän risaiseksi!)

Näin edellisyönä helvetin outoa unta. Yleensäkin uneni ovat aika kreisejä (siis jos kuvaan niitä ei-uni-maailman adjektiiveilla) Tässä unessa olin pururadalla, [paikannustieto poistettu] pururadalla. Kohdassa jos lähtee polku [paikannustieto poistettu] päin, pellonlaitaan. Kaksi naista juoksi vastaan. Ne olivat menossa kovaa vauhtia, minusta välittämättä (vetivät omaa showtaan). Pysäytin ne ja kysyin mikä hätänä/voinko auttaa/suojella. Mutta ääntä ei kuulunut, minun vai niiden, en muista. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä että he olivat mykkäelokuvassa/sta. Silti kommunikointi lopulta onnistui. Aluksi he eivät luottaneet taitoihini (itse asiassa vain toinen heistä puhui kanssani, toinen oli taka-alalle jäävä sidekick;), sitten ammuin nuolen puuhun, ja he uskoivat minun olevan kelvollinen saattajaksi. Lähdimme juoksuun. Ammuin nuolia vähän väliä törröttämään puista. Kun katselin tätä (olin tässä vaiheessa enemmän yleisö kuin vaikuttaja) minua vitutti että kaveri tuhlaa nuoliaan turhaan, eikö nuo naiset jo vakuuttuneet,  nyt tässä näytetään kuin nuolia olisi loputtomasti tuhlattavaksi vaikka karkuun (?) ollaan menossa, ja sitten tiukan paikan tullen nuolet loppuu, saatanan keinotekoista, vittu jos käy niin. Elokuvafiiliksiä, siis. Yhtäkkiä käsitin että kaveri ampui niitä nuolia että osaisi myöhemmin takaisin. Sitten... Olimme nuotiolla tekemässä ruokaa, tulella oli kolme kalaa. Kolme valtavan kokoista kalaa. Katselin niiden ruotoja, ne olivat pinnalla ja näyttivät niin isoilta ja kiinteiltä että ne olisi helppo irroittaa (kala aiheuttaa minussa tosi-maailmassa negatiivisia ajatuksia juuri noiden ruotojen takia). Toinen naisista yritti syödä kalaa, mutta nyt se olikin vain kovakuorinen, ruodoista ei ollut tietoakaan, ja oli vaikea päästä käsiksi lihaan. Minä otin kalan ja murskasin sen maahan, se oli ontto, sisällä oli irtonainen iso lihakimpale (joka kolisi sisällä) jota nainen alkoi syödä. Tässä vaiheessa unea minä vähän ihmettelin että miten nämä kalat voivat elää jos niiden mukamas-ulkoruumis onkin itseasiassa vain kova kuori. Sitten... Tiesin että jotain kamalaa tapahtuisi, toinen naisista (luultavimmin sidekick) halusi syödä pään. Nuotiolla todellakin oli yksi pelkkä kalan pää, valtavan kokoinen. Nyt vasta käsitän oudon yksityiskohdan, kalan pään olisi loogisesti pitänyt olla ontto, joten kaulakohdasta olisi nähnyt sisälle, mutta ei, tällä kalalla oli siinä kohdassa lihaa. Murskasin ison kalanpään. Sen sisällä oli pieni lihankimpale joka olikin itse asiassa pieni vauva. Nainen hermostui, katsoin vauvan kuolleita silmiä, iljetti syödä tuollaista. Nainen taisi suuttua kun tämä paljasti hänelle että kaikki muutkin lihakimpaleet muiden kalojen sisällä olivat pohjimmiltaan ihmislapsia. That's all folks. 

Ei tämän kirjoittamine ole kauhean helppoa, ei tämä aloittaminen nytkään ollut kauhean helppoa. 

Kun kirjoitan tätä. Tai kun kirjoitan kaunokirjallisuutta (hah). Tai kun teen lähes mitä tahansa (esim fyssan laskuja) ajattelen että en käytä koko potentiaaliani. Tiedemiehethän sanovat, että ihminen käyttää huomattavan vähän aivokapasiteetistaan, tämä ei liity ollenkaan siihen. Äsken esimerkiksi kun yritin tehdä fysiikan laskuja, jännitin. Se on ehkä paras sana, en pystynyt täysin avoimesti ja vastaanottavaisesti tarkastelemaan annettua tehtävää ja sitten hermostumatta pohtimaan erilaisia ratkaisutapoja, en yksinkertaisesti pystynyt tähän. Missä syy? Mielenkiintoinen kysymys, hämmentävä kysymys, en ole ajatellut sitä ennen kuin kirjoitin sen tuohon pari sekuntia sitten, mutta ei mietitä sitä vielä, kuvailen vähän äskeisiä tuntemuksiani läksyjen parissa. 

Miksen pysty suhtautumaan tehtävään ilman hermostumista, ilman "kihahdusta" so. äkillinen kuumotuksen tunne joka leviää niskasta muualle, hyvin yleinen minulla. Kun en heti hahmota miten lasku pitäisi laskea panikoin. Ikäviä mentaalikuvia välähtelee: Tässä täytyy käyttää jotain kaavaa joka pitää löytää tuolta vihkosta aikaisemmalta sivulta, mutta sinä et löydä sitä TAI Tässä pitää jotenkin yhdistellä kaavoja ja se ei ole sinulla hallinnassa TAI Kun täytyy lukea kokeisiin niin lukeminen ei onnistu, et pysty lukemaan niin kuin todella haluaisit (tässä pari esimerkkiä). Eli nämä välähdykset ovat masentavia, lannistavia ja ne tulevat kihahduksen saattelemina. 

Haluaisin että pystyisin täysin rauhassa, ilman pulssin kohoamista tarkastelemaan tehtävää, ja sitten täysin rauhallisesti ja luovasti antaa mieleni muodostaa ratkaisumallin, mutta tuo saatanan masennusattack iskee puskutraktorin tavoin eikä anna minun olla millainen haluan. Sillä tällainen en halua olla, en, olisin mieluiten erilainen, sellainen jolle ei tule kihahduksia ja joka ottaa rauhallisemmin. Mutta tietenkään tässä ei ole kyse siitä että nyt olen tällainen "kihahtelija" ja haluaisin olla vapaampi siinä mielessä että olisin itse valinnut tällaisen suhtautumistavan, en ole ikinä halunnut olla tällainen mutta en näköjään sille nyt mitäään voi, kaikki hermostuttaa. 

Ajattelen siis että tämä "situation" joks minulla nyt on on "epänormaali". Ja että "todellisuudessa" pystyisin kyllä rationaalisesti järkeilemään vaikka ydinfysiikan tehtäviä. Samoin kun kirjoitan jotain tarinaa ja minusta tuntuu että siinä on nyt kaikki pielessä niin hei, sama juttu. Oikeasti pystyisin kirjoittamaan parempia juttuja tai vaikka keksimään tuohon paremman ilmaisun mutta hei, mää oon vähän handicap just nyt. PASKAA. TÄYTTÄ PASKAPUHETTA. Tai ei nyt siinä mielessä että kyllä minä parempaan pystyisin jos ei tätä tilannetta olisi päällä MUTTA minä käytän sitä lohdutuksena! Esim. Olen kirjoittamassa tarinaa, ja on kauhea olo, tuntuu kuin mikään ei olisi tarinassa onnistunutta Tämä ei ole tarpeeksi pitkä ja kuvaava/ei tuo henkilö oikeasti tekisi näin/mitä vittua minä yleensä teen? eihän tästä mitään tule, naurettavaa (uskonpuute)/kaikki on väärässä paikassa, minun pitäisi tehdä tähän flashback mutta ei se ikinä onnistu. Siis tällainen niin järkyttävä olo kuin vain olla ja voi (ei sitä oikein voi edes kuvailla) ja siinä mylläkässä jokainen uusi lause on oksetusta aiheuttava ja kuin uusi naula arkkuuni. Mutta, minähän olen sekaisin, jos en olisi näin perse-kunnossa pystyisin kirjoittamaan, käytän hermostuneisuuttani siis tekosyynä. Eli siis: jos elämäni lopussa en olisikaan onnistunut, en olisi kuuluisa kuin mikki ja jeesus niin ei se ole todella *minun* vikani, kyllä minä olisin siihen pystynyt, mutta tuo henkinen tilani esti sen. Jep.

Teoria: Ihminen haluaa tuntea itsensä tärkeäksi, maailman navaksi suoraan sanoen. Luolamiesten aikana he eivät vain metsästäneet sapuskaa ja syöneet ja paritelleet ja kuolleet. Heidän uskontonsa ja uskomuksensa ja myyttinsä tekivtä siitä kaikesta toiminnasta paljon merkityksellisempää. Esim. ennen metsästystä pyydettii metsän ruhtinaalta saalistusonnea, että hän antaisi palvelijoidensa (lapsiensa) tappaa yhden hänen kasvoistaa jotka olivat kaikkialla, ravitakseen itsensä hänellä. Sitten tuli uskonto/jumala nimeltä Tiede. Nyt kaikki täytyy suodattaa tieteen läpi että se olisi uskottavaa. Muistan elokuvan Stuff. Siinä eräs mies löysi sattumalta esiintymän omituista ainetta (stuffia), mies huomasi että se maistui hyvältä ja plim, bisnesidea oli valmis, otetaan sitä maasta ja myydään ihmisille ruokana/välipalana. Kauheaa tässä on Tieteen palvojien kannalta se että stuff otettiin suoraan maasta, sitä ei ensin uhrattu Tieteen alttarille kuten esim maito (pastöroitu, homogenesoitu). Se oli suoraan maasta, barbaarista. Samoin tuntuisi minusta barbaariselta kohdata fysiikan tehtävien haaste omana alastomana itsenäni, pelkästään niillä avuilla jotka minulla on. Sen sijaan minulla on lumottu suojapanssari Mahasolmu, jonka avulla pystyn selittämään epäonnistumiseni, jos vain minä itse epäonnistuisin, sehän olisi maailmanloppu. Ei. Vai? Syytän kaikesta yhteiskuntaa. Kaikki on yhteiskunnan vika. 

Mutta todella, eihän minulla ole mitään suojapanssaria joka on erillinen osa ja eri asia kuin minä. Minä olen minä. Ei ole mitään todellista minää, joka selviytyisi laskuista ym. vain minä minä minä. Yritän nyt saatana ymmärtää se. Jos kirjoitat jotain tarinaa ja se ei onnistu niin Sinä siinä et onnistu, sinä. Perkele!
  Älä anna sen mennä sellaiseksi, josta et pidä sillä tekosyyllä, että se on panssarin vika. Sillä todellisuudessa se on yhteiskunnan vika. 

Tämä journal täyttäisi tavoitteensa jos sen avulla tulisin "paremmaksi". Jos tähän kirjoittamani jutut pysyisivät sen jälkeen vain tässä fileessä eivätkä pyörisi pääni sisällä. Tämä on vankila ajatuksille. Mutta eihän se välttämättä toimi, sillä jos ajattelen että en pystynyt kirjoittamaan tänne sitä AIVAN TODELLISTA TOTUUTTA ja sitä mikä olisi ollut mahdollista kirjoittaa ilman handicappiäni niin sittenhän minun täytyy jatkaa niiden ajattelimista. Minä vitun takia täytyy?

Esimerkki: Kun katson vaikka kissaa ja mieleeni tulisi kirjoittaa joku oikein hieno ylistystarina tuolle eläimelle, jokin juttu jossa ruumiillistuu kissojen mystiikka ja menneisyys. Niin hetikohta tulee epäusko, en minä sellaiseen pysty, en pysty löytämään sitä viimeistä mystistä ilmaisua, tämä olisi mahdollista kertoa paljon paremmin. Noin ei kannattaisi ajatelle helvetti soikoon. Terry Pratchett: "Writing is most fun you can have by yourself." Miksei voisi nauttia siitä, vitut väliä onko se sitten niin onnistunut (mitä sekin tarkoittaa, tähän palaamme kohta) kunhan nauttisi tarinoinnista. 

Niin, minähän olen se kaveri joka ajatteli kerran että kaikki on yhtä hyviä. Esim elokuvat, koska niiden "paremmuus" on aina katsojan silmissä, hänen arvostustensa pohjalla. Kriitikko tai kriitikko. Niin juuri, kumpi noista on se vanha arvostettu Timesin elokuvakriitikko (joka on tuntenut Orson Wellesin) ja kumpi kuka-tahansa muu, yhden ihmisen mielipide se silti on. Ja kun kirjoitan ja ajattelen että tuo on nyt "huonosti" niin mitä tarkoitan, mitä vitun väliä sillä on mitä tarkoitan, en vain pidä jostain kohdasta ja haluan poistaa sen/kirjoittaa sen uudelleen/pitää sen ennallaa(!). Se on minun makuni. Ja miksi minusta tuntuu että sen voisi tehdä aivan toisella tavalla ja paremmin ja... Pää kiinni, minä teen sen niinkuin haluan haistakaa vittu kaikki muut.

[Liian häpeällinen lause poistettu.]

Täytyy mennä 20:41.

[Päiväkirjaote päättyy.]

 

Alkuperäisen kirjoittaminen vei aikaa 86 minuuttia. 
Tiedostoon kirjoittaminen vei aikaa 79 minuuttia. 

Tekstissä esiintyvät kirjoitusvirheet on kopioitu alkuperäisestä. Kirjoittaessani olin 20-vuotias.   

Huomioita.

Syytin yhteiskuntaa, olinpa nykyaikainen 1999! 

Menneisyys on vieras maa. Vielä vieraampi yksilötason menneisyys. Mietin lapsuuttani ja nuoruuttani lapsuudenperheessäni. Se on joskus ollut ja kaikki ne päivät ovat aamusta alkaneet ja iltaan loppuneet. Kaikki se aika on eletty. Olen ollut olemassa. On ollut aistihavaintoja, ajatuksia, tekoja. Kauhuelokuvamaiset tunnelmat tätä miettiessä. Palkoihmiset, ihmistä matkivat androidit, muistojen varastaminen, keinotekoisten muistojen luominen, ruumiin ja mielen manipulointi toiseksi kuin todellinen itse. Se en ollut minä. Se olin toki minä. Mutta en muista sitä kaikkea. Mutta se oli tärkeää, se oli silloin koko elämäni. Nyt se on ohi. Tämä aikuisen todellisuus nyt. Miten voi olla unohtuneena lapsuus/nuoruus, se tuntuu psykopaattiselta l. siltä kuin murhaaja ei miettisi murhiaan. 

Vanhoja päiväkirjoja lukiessani havaitsen heti, avaan mistä sivulta vaan, etteivät asiat ole paljon muuttuneet. Samat ongelmat aina vaan. Samat ajatukset. 

Ylläolevasta katkelmasta huomaan, että jo tuolloin olin hyvin monisanainen. En kovin mielelläni harjoita runollista tiivistämistä. Koen sen vääristävän asioita. Halusin kertoa unenikin hyvin spesifisti. Miellän pitkän loogisen juurta jaksain -kerronnan olevan "totuus". 

En käyttänyt paljon tuossa pilkkuja. Ehkä halusin virtaavuutta. Todennäköisemmin ei ollut tuollaista ideaa. En vain osannut tuon paremmin kirjoittaa.

Ei kysymysmerkkejä. Eikä edelleenkään. Inhoan kysymysmerkin laittamista kysymyslauseen perään. Se on liian räikeää ja tekee kysymyslauseesta liian voimakkaasti kysymyksen. Kyllähän lauseen kysymysluonteen havaitsee lauserakenteestakin. 

Tiedemies/luolamies -termien käyttö. Tuolloin niissä ei mitään väärää. Nykyään olen tullut altistetuksi paljon tälle trendikkäälle diskurssille, että naiset ja muut vähemmistöiksi mielletyt ryhmät eivät ole... oliko se termi representaatio? (kysymysmerkki huom!). Nyt vaikkapa 80-luvun toimintaleffa näyttää hassulta, jos/kun siinä esiintyypi vain WASP-immeisii. 

Katsoin Yle Areenalta Maa vuorten takana -lännenelokuvan. Siinä intiaaneja ja muitakin ihmisiä tapettiin aivan surutta, ilman mitään pohdintaa tahi traumaa. Oli myös afro-amerikkalainen pölvästin hömelö siipirataslaivan kapteenin apuri. Päähenkilöt kaikki valkoisia protestantti-heteroita. Lapsena tätä länkkäriä isän kanssa katsoessa, en olisi nähnyt siinä mitään ongelmallisuutta. No es problemático ayer pero es problemático hoy! Buenos adios, Sí! 

Mutta eikö olisi mahdollista ymmärtää menneisyyttä. Ei kysymysmerkkiä! Eikö olisi mahdollista ymmärtää, että silloin tämä oli normi. Jos paheksuu ja haukkuu mennyttä nykyajasta käsin eli suoraan sanottuna vailla mitään riskiä iisillä vaikeuslevelillä, niin minkä arvoista se oikein on. Miettikää jotka teette tätä, kuinka paljon vaikeampaa olisi ollut tehdä sama sinä aikana jolloin kritikoimanne kulttuurituote on valmistettu. Jos te olisitte kasvaneet siihen kulttuuriin, ette olisi osanneet nähdä ko. tuotteessa mitään väärää. Kuvio on vähän sama kuin jos haukkuisi pientä lasta ettei tämä osaa ja ymmärrä jotain asiaa yhtä hyvin kuin aikuinen. 

Ennen oli vaan erilaista. Eläydy siihen. Eläydy! Samaistu? Ymmärrä. Keskustele. Pirkko Saisio sanoi: keskustelu eri asia kuin neuvottelu. Jos keskustelee uusnatsin kanssa, siinä oppii toisen ajatuksista ja näkee toisen myös loppuviimeksi ihmisenä. Se on terveellistä. Mutta neuvottelu olisi sitä, että uusnatsin ajatuksille tehtäisiin myönnytyksiä vaikkapa lainsäädännössä. 

Nykyään muuten akateemisessa historiantutkimuksessa hyväksytään historiaksi aivan lähimenneisyyskin. Sullon oikeus tutkii vaik viis vuot vanhoi lehtii ja niist tehrä sit historian graduloinen. Aiemmin historia oli kaukaisempaa menneisyyttä. Ehkä ei tarkasti määritelty, mutta oli kirjoittamattomia sääntöjä. 50 vuotta ehkä oli se raja vielä 1980-luvulla, en tiedä. 

Niin miettikääpä protestanttiset valkoheterot tätä. Jos jo viisi vuotta sitten tapahtunut on historiaa ja jos historiaa ei saisi kritikoida ja paheksua nykyajan ajatuksin/käsittein, niin silloinhan mitään kulttuurituotteita ei saisi tuomita nykyajattelusta käsin. On kuitenkin tuomittu amerikkalaisista tv-sarjoista ainakin Pulmuset, Seinfeld ja Frendit. Tarkoitan toki tuomitsemisella vain joidenkin ihmisten mielipiteitä, en sitä että vihervassarisuvakkihuorat ovat soluttautuneet kokonaisjärjestelmään ja lähettävät sieltä impulsseja kärsivään konservatiiviseen kansanruumiiseen. Ei näin. Olen tolkun ihminen, enkä usko mustavalkoisiin viholliskuviin, ainakaan toivottavasti en. Mutta joku jossain on kirjoittanut noista mainituista kulttuurituotteista, että ne ovat suorastaan katselukelvottomia ja syvästi ongelmallisia. Syvästi ongelmallinen, rakastettuni, nykyajan äärimmäisin tuomioilmaisu. Vertautuu ammoisiin käsitteisiin synti, rappio, huoruus, irstaus ja saasta. 

Miksi syvästi ongelmallinen -termi? Miksei jotain voimakkaampaa? Miksi termi noin kohtelias. Ehkä ei keksitty parempaa. Ehkä suora käännös englannista. 

Tosiaan, nykyään sanoisin että tieteentekijä. Ja metsästäjä-keräilijä tai kivikauden ihminen, en tosin luolahenkilö. 

Halusin kirjailijaksi. Uh ja ah ja aah. Se oli unelmani. Inhoan ajatusta unelmista. Ne on tuotu tänne Amerikasta. Vai onko, koska Kalle Päätalollakin oli samainen unelma jo 1930-luvun Taivalkoskella, jossa Ameriikan vaikutus varmasti melko pieni.  Mutta Taivalkoskikin tuolloin osa modernia maailmaa. Mo-der-ni tuli 1800-luvulla. Sen läpi ei osaa päästä juuri kukaan mennyttä katsomaan. Milloin ihmisellä oli ensimmäinen unelma? Onko unelma tosiaan modernin ajan käsite? Oliko 1600-luvun ihmisillä unelmia? En usko, että oli. Silloin oli jotain aivan muuta.

Enkä osannut näemmä valita! Tämä edelleen ongelma. Miksi tämä eikä tuo. Miten voi olla optimaalinen. 

Ja ahdisti, enkä osannut siitä eroon ja nyt 25 vuotta myöhemmin, vittu.