!Juonipaljastuksia!

The Mote in God's Eye: Larry Niven ja Jerry Pournelle
Children of Time: Adrian Tchaikovsky
Syysprinssi: Anja Kauranen
Elämänmeno: Pirkko Saisio
Kallion kundi ei kuole: Alpo Ruuth
Pienin yhteinen jaettava: Pirkko Saisio
Vastavalo: Pirkko Saisio
Punainen erokirja: Pirkko Saisio 

Ihmiset kohtaavat motikkaiset, jotka tekevät työkalut ja tilat aina uudelleen alusta kun tarvitsevat. Ei pysyvää. Monta kastia. Klassinen scifi-etäännytys. Kaikenlaista. Kelaavat ihmiset monesti lapsenlapsiensa elämätä, vaikkei heillä ole lapsiakaan. Että pittääpi tuhota mottiaiset, koska muuten ne tapppavat lapsenlapset. Olisiko tätä kannattanut kelata Suomessa ja mennä Natoon 2005? 3/5

Hyppyhämähäkeillä on niihin istutetun viruksen takia kehittynyt ihmisen tasoinen äly vain 4000 vuodessa. Monta kertaa sama tilanne, jossa hämähäkkejä uhkaa tuho, ja viime hetkellä joku heidän neroistaan ratkaisee ongelman. Vergiliuksen tekstissä tuo ei olisi ollut ongelma, mutta nyt näemmä minulle oli. Ajattelin lukiessani, että tämä on lapsellista ja minun pitäisi lukea jotain arkirealismia, eikä tuota scifiä liikaa. 3/5

Syysprinssi oli todella vastenmielinen henkilö. Etuoikeutettu kaikkiallepomppija. 2/5

Onko Pirkko Saisio koskaan harkinnut kirjoittavansa scifiä? Mitä hän ajattelee scifistä? Miksi esikoisromaani kertoi tavallisesta arjesta Helsingin Kalliossa. Koska sen hän tunsi. Sen hän koki olennaiseksi. Myöhempää trilogiaa lukiessa huomasi, että Elämänmenon henkilöt ja tapaukset olivatkin olleet osittain totta. Tarina veti. 3/5

Ruuthin kirja muistuttaa Raija Orasen Paasikivi-kirja Hirmuinen mies. Tarina etenee samalla tavalla nopeasti vuosissa ja turhia selittelemättä. Ja myös hieman toistaa itseään. Mies siis juo, nai ja tekee vasemmistolaista politiikkaa monta vuosikymmentä. Sellainen tunne, että olisiko ollut omaelämäkerrallinen. Verkko kertoi, että AR ottanut valtavasti osia jonkun todellisen henkilön elämästä. Olisi lööppi-kamaa ja oikeusjuttua ehkä nykyään. 2000-luvun alussa 40-luvulla syntyneille ei. 4/5

Saision kolme kirjaa, omaelämäkerrallista. Kirjoitettu taitavasti. Fragmentteja, mutta tarina ei hajoa. Missä suhteessa nämä ovat todellisuuteen? Saisio vaikuttaa todella tunnepitoiselta epätasapainoiselta ihmiseltä, tai jotain. Missään näistä ei ole kosmista perspektiiviä. Ajatusta siitä, että kaikki on lopulta kvarkkeja, että olemme sukua koivunlehdille. Mitä mieltä näissä siis on, jos nämä eivät kerro todellisuudesta? Hassua miten Saision isä ei tiennyt marxismi-leninismin johtoajatusta, vaikka oli Suomi-Neuvostoliitto -seurassa töissä ihan. Saision oman opiskeluajan vallankumous-kuviot muistuttavat nykyistä woke-settiä. Yhtä järjetöntä aina ja nuoret mesoaa, sisällöt vain vaihtuu. Toki onhan se heille itselleen merkityksellistä. Heitin eilen frisbee-golf -radalla henkilökohtaisen parhaan tulokseni kaksi alle. Ajattelin tänään kertoa siitä heitto-toverilleni. Mutta Saision kirjojen lukemisen jälkeen mietin, onko se väärin. Että elämän pitäisi olla enemmän. Mutta Saisionkin elämä on ollut arkea minuutit kerrallansa. Taide on kyllä valehtelua ja asioiden merkityksellistämistä. Saisio oli saanut Maa on niin kaunis -virren "Miespolvet vaipuvat unholaan" -kohdasta voimakkaan reaktion, kuten minäkin lapsena. Ajattelin vanhempieni kuolemaa ja aiemmin eläneiden kuolemaa. Mutten tosin saattanut olla varma onko Saisio vilpitön. Että tämäkö nyt on totta ja tosissaan kerrottu. Eikö banaalia? Mutta eihän todellisessa elämässä kuolevaisuus ole yhtään banaalia. En tiedä saatana. Trilogialle 4/5, viimeisestä osasta pidin vähiten, koska ihmissuhdeteema ei ollut minusta kiinnostava.

 

Kaikki kirjoista sijoittuivat Kallioon jollain tasolla. Flemari on katu Helsingissä, jota kerran muistan kävelleeni. On se jännä, että Suomessa urbanismi kohdistuu ehkä vain muutamaan kortteliin Helsingissä. Turussakaan ei juuri kaupungintuntua ole.