Ensimmäinen kosketukseni luonnonsuojeluun ilmiönä tapahtui kun olin pikkupoikana isäni kanssa Union-huoltoasemalla. Vuosi ehkä 1985. Isä katseli uudenlaisia AA-pattereita. Niissä luki ECO. Isä kysyi myyjältä mitä se tarkoittaa. Myyjä sanoi niiden olevan ympäristöystävällisiä pattereita. Ja että ne on vihreän värisiä siksi että ne voi käytön jälkeen viskata nurmikolle.

Olin luontokoulussa 1980-luvulla. Se oli ala-asteen tuntien jälkeen pidettävä kerho. Opettajamme oli eräänlainen ympäristöihminen. Kerhossa oli äärimmäisen lieviä kulttimaisia piirteitä. Tosin nyt ja tässä on ensi kerta, milloin koskaan ajattelen noin. Aika hämärtää muistot. Muistot eivät ole kansioissa. Muistot luodaan uudelleen aina kun muistetaan. Ehkä ei ollutkaan äärimmäisen lieviä kulttimaisia piirteitä. Mutta muistan, että asia tuntui tärkeältä, jotain aatteen palon kaltaista siinä oli. Että luontoa tuhotaan ja minä olen puhdas soturi eturintamassa sitä pelastamassa.

Eturintaman lapsisotilaat vastuullisen ja turvallisen aikuisen aivopesulassa. Ei. Kyllä. Kuka tietää. 

Oli ongelmajäteauto Yrjö joka kiersi ja noukki jätteitä. Olimme kerhossa keränneet kaikenlaista ongelmajätettä sitä varten. Mutta meillä oli epäselvyys, ovatko sulakkeet ongelmajätettä vai ei. Siis perinteiset keraamiset sulakkeet. Eräs poika sai tehtäväkseen antaa sulakkeet Yrjö-kuskille ja selvittää asia tältä samalla.

Opettaja kysyi myöhemmin miten sulakkeiden kanssa kävi. Poika sanoi vaan, että kyllä se ne häneltä otti. Selvisi ettei ollut kysynyt tarkemmin tästä ongelmajäte-aspektista. Opettaja torui poikaa.  Että aina pitäisi saada suu auki. Jotenkin humoristisesti, äidillisen maireasti, lässyttävästi, kastroivasti. Jäi mieleen. Oli niin myötähäpeää aiheuttavaa ja myös ehkä samaistuttavaa. Ettei osaa kysyä tai tajua edes että pitäisikö ja miten. 

Muistaakohan tuo poikakin vielä tämän saman asian? Vai olenko minä koko tässä maailmassa ainut olento joka muistaa? Tuon pojan nimi oli Antti.