Itkonen. Melkein minun ikäiseni. Kotoisin Hämeenlinnasta. Sijoittaa kirjojaan usein Hämeenlinnaan, mutta ei kunnolla mainitse kaupunkia nimeltä. Miksi ei? Suurien tarinoiden pelko? Ettei kukaan voi sanoa hänen kirjoittavan hämeenlinnalais-romaaneja. Halu pitää kaupunki osittain ei-todellisena ja siten helpompana kirjoittaa.

Aiemmin olen ajatellut, että miksi Itkosen kirjojen henkilöt eivät tapa itseään, kun kaikki vaikuttaa heille olevan niin syvällisesti turhaa. Tämä on yleinen hänen kirjoissaan oleva asenne ja teema. Seitsemäntoista-kirjassa kaikki lyhyetkin onnen hetket hajoavat loputtomaan pohdiskeluun ja haikeuteen ja ahdistukseen. 

Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset. Näissä kukaan ei osannut olla edes 30 sekuntia onnellinen. Ja ihmettelin, että miksi päähenkilömies sitten suhtautuu musiikkiin niin intohimoisesti, jos hän ei todella suhtaudu siihen intohimoisesti, vaan ilmeisesti kaikki on yhdentekevää. Ehkä se ei olekaan yhdentekevää? Mutta sillä tavalla minä sen luin. 

Onko Itkonen itse tällainen? Ei kukaan voi olla. Kirjojen tarinat ovat harhaa. Valhetta, myyttejä. Ne ovat totta vain niin kauan kun jumalanpalvelukseen ottaa osaa. Mitä sitten on todellinen elämä? Jotain aivan toista. Jos se on aivan toista, miksi kirjoittaa? Miksi perustaa kristinusko?

Jos Itkosella on normipäivä ja arki, niin kaikki se kirjoista huokuva surullisuus ja haikeus ei ole totta. Se on totta vain kirjoittamisen/kirjanlukemisen rituaalissa kuten tietynlainen jumalan totuus on saatavilla vain kirkoissa.

Hetken hohtava valo on suuri tarina ja sukupolvikuvaus. Ei mikään sirpale. Itkonen kritikoi Johannes Ekholmia ja ehkä hänen koko sukupolveaan siitä, että työ nähtiin oksettavana ja hyvinvointivaltio kuolleena. Hän on vain vähän vanhempi, mutta ei osaa nähdä näin. Ehkä siksi hän myös ainakin jollain tasolla uskoo suuriin tarinoihin. Tosin hän kertoo sen ajallisesti sirpaleisesti, ei täysin junamaisesti. 

Tarina suomalaisesta yhteiskunnasta. Kantasuomalaisten etnisestä ryhmästä. Ei yhtään maahanmuuttajataustaista. Eikä saisi ollakaan, koska eikö kaikkien pitäisi itse kertoa tarinansa.

Philip Roth kertoo juutalaisista, omasta kansastaan Amerikassa. Amerikkalainen pastoraali on HHV:hen verrattuna jotenkin kevyttä kauraa. Tuntuu ettei Roth ota hommaa tosissaan, on äärimmäisyysjuoni pommi-iskuineen. Eikö vähäeleisemmin olisi voinut tarinaa luoda. Kertoa arjesta. Mutta myöhemmin luin jotain kommentteja netistä, ja ilmeisesti Roth on ollut tosissaan. Nämä pommi-iskuhommat ovat hänelle iso juttu. Amerikkalaisen yhteiskunnan omituinen muutos sodanjälkeisestä viattomuudesta 60-luvulle. 

Rothilla on jankuttava tyyli, hän toistaa ja toistaa niin kauan, että asetelma tulee varmasti selväksi. Muistuttaa siis elokuvantekijää, joka ei käytä ADHD-leikkausta, vaan antaa kuvien näkyä kauan. 

Tosiaan siis, kun luin Hetken hohtavan valon ja Amerikkalaisen pastoraalin peräkkäin, niin HHV osui todella kovaa, mutta AP tuntui ulkokohtaisemmalta. 

"Hän oli ihminen jollaista edes Shakespeare ei olisi osannut kirjoittaa, sillä ihmistä ei voi kirjoittaa. Ihminen on ihminen, lihaa ja verta, toiveita ja haaveita, tuhansia ristiriitaisia toisiinsa liittymättömiä ajatuksia. [...] Arvoitus ei ratkea. Se ei ikinä ratkea. Ja koko ajan aika kuluu ja hioo ja muovaa meitä kaikkia, pyyhkii pois ihmisen jota et ehtinyt ymmärtää."

Jos aluksi sanoo, ettei Shakespearekaan olisi osannut kirjoittaa, ja sitten itse kirjoittaa lihasta ja verestä, niin onko se jotain ironiaa?

Eräs analyysi HHV:sta. Muuri sortui, kapitalismi veti henkeä mutta sitten tuli ja tappoi kaiken inhimillisen. Minun on vaikea tajuta ettei se olisi kirjailijan oma asenne, vaan roolihenkilön. Ja että kirjailija saattaa jopa pilkata roolihenkilöään tai yhteiskunnan asenteita tätä kautta. 

Erityiseen vierailuun liittyvä tragedia. Liisan isän kuolema ja Eskon veljen kuolema. Yasuhiro Ozu ja opettaja joka kuolee oppilaiden kunnioitus-aterian jälkeen. 

Ärsyttävä ranskalainen, sittenkin ja sittenkin -retoriikka. Tämä tyypillistä Itkoselle. Jotenkin samaistan lukiotasoiseen kirjoitteluun. Ei ole mielestäni suuri oivallus. Mutta ehkä hän ei tarkoitakaan sitä näin, se ei ole hänen äänensä vaan eksyneiden päähenkilöiden ääni. 

Itkosen toistuva idea: Ihminen on kaukana muualla poissa ja näkee kaiken outona. Eräässä kirjassa Floridan-matka, nuori poika ja aikuinen mies. Tässä ja Perhos-kirjoissa Amerikka. Ajossa Saksa. Amerikka kuvataan tässä ja AMRE/PP:ssä hyvin vieraana, hyvin suomalaisin silmin. 

HHV:ssä Esko ja perhe ajoi taksilla, koska hän halusi näyttää ja olla ja kokea. Ymmärrän täysin kuinka iso juttu taksilla ajelu on. Mutta ymmärtääkö sitä yhtään samalla tavalla ruotsalaiset, italialaiset, amerikkalaiset. 

Seitsemäntoista-kirjassa oli usein ajattelemani ajatus. Että tässä minun 15 minuutissani on ollut kaikkien maapallolla elävien 15 minuuttia. Että mitä kaikkea uskomatonta ja toisaalta arkista siinä onkaan ollut. 

Poika uimassa isänsä kanssa ja se poika on poissa. Kaunis liikuttava kohtaus. Mutta mitä sitten, kun jumalanpalvelus on ohi synti jatkuu. Kuinka kauan kirja kestää lukijan päässä?

Eskon hyvät ja huonot puolet. Itsekkyys, materialismi. Minulle vaikeaa ymmärtää, että ihmisen voi silti hyväksyä, eikä pelkästään tuomita jos hänessä on joskus ollut yksikin virhe. Haluan täydellisen? Tai jotain. 

Esan suuri rakkaus Miiaan. Onko sekin paskaa? Onko Itkosen pointti, että kaikki on lopulta paskaa? Vaiko että kaikki on kaunista. Tai että elämä on sekamelska ja vain tarinat voivat tehdä siitä ymmärrettävän. Ja jokainen tarina on myytti, eli totta ja ei-totta samaan aikaan. 

Riku Korhosen lääkäriromaani. Tuntui, että Korhonen on kovakourainen ja brutaali ja toisaalta kevyt verrattuna Itkoseen. Tunnelmat ja sanat eivät ole yhtä taitavia. 

On mies ja nainen ja he ovat ollee parisuhteessa hyvin nuorista asti. Välillä nainen on käynyt ulkomailla, ja mies odottanut Suomessa. Nyt naisen isä on kuollut ja se on naiselle yhä selvittämätön käsittelemätön asia. Mies on töissä Turun yliopistolla ja yrittää siellä väkertää väitöskirjaansa jonkinlaiseen kuosiin. On kaadettu puu ja ihmiset sekä toukka joka puun kaatoi. Toukka haisee. Toukka luo selittämättömän hetken äärioikeistolaiselle nuorukaiselle. 

Mies ottaa ketamiinia ja makaa lasten uima-altaassa ja näkee näkyjä Turun linnan varjossa. Kokee suuren merkityksellisyyden. Haluaa parantaa naisen ketamiinilla. Miksi tämä kirja on tehty? Korhonen on ottanut tämän tosissaan. Ei hän ole ajatellut, että tehdään nyt tuo kohta 7½ arvoisesti, vaan yrittänyt tehdä kaiken kiitettävästi. Jotain hän haluaa sanoa. Jotain hän haluaa olla tekemällä tietynlaisen. 

Todella kiva, että sijoitettu Turkuun kuten Vares-kirjat. Onko henkilöt jätetty tarkoituksellisesti epäselviksi. Miksi Niklas tekee mitä tekee, onko hän esim. koskaan todella vastustanut Irakin sotaa. Onko hän ottanut sen tosissaan? Haluaako hän kaiken aikaa kuolla? Mitä hän haluaa? On varmasti olemassa kirjoittamisen tekniikoita, joista yksi on että aivan kaikkea henkilöiden mielenliikkeistä ja motiiveista ei kerrota. Se ei siis välttämättä ole heikkoa kirjallisuutta, vaan tyylilaji tai jotain.

Miksi kukaan kirjoittaa romaanin? 

Videopelissä BeamNG voi ampua tykillä autoja. Autojen vauriomallinnukset ovat tehty todella hienosti, käytetään pehmeän kappaleen fysiikkaa, mitä lieneekään. Peli on autopeli mutta myös eräänlainen lelu. Hiekkalaatikkoleikki. Isoja kiinalaisia erinäisten objektien sisälle ja viereen ja mitä niille sitten tapahtuu. Iso kiinalainen vesitynnyriin ja räjähtää veden alla. Luovuus, lapsuus, valo. 

BeamNG kiehtoo samalla tavalla kuin perinteiset näköismaalaukset. Kiehtoo käsityöläisyyden taso. Ihailua aiheuttaa, että todellisuutta on mallinnettu näin hienosti. 

Taiteen historia. Taiteilijat olivat käsityöläisiä. Taide oli uskonnollista. Sitten koitti moderni ja taide erkaantui uskonnosta. Taiteilijat ovat neroja. Ajatellaan, että he tietävät enemmän kuin muut. Herkkiä ihmisiä, shamaaneita. Mutta pianisti Glenn Gould sanoi ettei barokki-aikana elänyt ihminen välttämättä tiedä omasta ajastaan mitään aitoa ja syvällistä. Ei barokkina elänyt tajua barokkia. Eikä kukaan tajua mitään. Taiteilija ei olekaan shamaani. 

Taide on statuspeliä. Jos on oikea maku, niin status nousee. Mutta mitä romaani voi oikeasti saavuttaa ja näyttää ja olla. Kuvitellaan romaani, joka on kirjoitettu suomeksi ja kuvaa meidän nykyistä maailmaamme. Haluaa sanoa siitä jotain. Mutta todellinen maailma ei sisällä mitään tarinaa. Todellinen maailma on jatkuva sarja hetkiä, joista ei tule tarinaa. Kristinusko ja nationalismi ja taide ovat tarinoita.