Joonas Konstigin kolumni "Haluat siis tietää, mistä wokessa oli kyse?" julkaistiin Ylen sivuilla 1.3.2026. 

Olin tyytyväinen. Woke-ilmiö oli ihmetyttänyt ja pohdituttanut ja myös raivostuttanut minua jo vuosia. 

Kirjoitin muutamia viestejä kommenttiosioon. Ne julkaistiin. Kuitenkin 3.3.26 sain Yleltä viestin, että kaksi kommenteistani oli poistettu keskustelusta, koska oli saatu "ilmoitus toiselta keskustelijalta."

Viestini tässä alla:

Viesti yksi (itsenäinen viesti, ei kommentti kenenkään muun kirjoittajan viestiin).
Kirjoittamasi viesti 1.3.2026 klo 21.32:

Kolumnistin ideat ja analyysit olivat osuvia. Hyvin samankaltaisesti olen itsekin ajatellut koko kuviosta. Kiitos paljon tästä. Hyvä että Ylellä tällainenkin kolumnisti. Tosin kolumni olisi ollut paljon kovempaa kamaa julkaistuna 2020. Itse asiassa silloin Yle ei olisi sitä edes julkaissut, juuri tämän woke-ryhmän reaktioiden pelossa. 

Minulle wokessa oli kaikkein kummallisinta se, että olen itse vasemmisto-liberaali perinteisessä poliittisessa nelikentässä ja kannatin sinänsä woken sisältöjä, mutta sen käyttämien keinojen takia suorastaan halveksin sitä, enkä millään tasolla voinut sitä tukea. 

Woken perussisältö on tasa-arvon lisääminen ja, että saisivat rauhassa olla sellaisia kuin ovat erilaisuudestaan ja vähemmistöasemastaan huolimatta... Mutta ne keinot... Ne keinot olivat niin kautta linjan järjettömiä ja pähkähulluja, että woke ampui itseään omaan jalkaansa aivan käsittämättömällä tavalla. 

Kaikkea hallitsi kulttimainen puhtauden vaatimus ja lynkkausjoukkomentaliteetti. Tarkoitukselliset väärinymmärrykset kuuluivat asiaan. Ihminen oli joko enkeli tai demoni. Jos oli kerran määritelty demoniksi vaikka vain yhden väärän sanan, tai yhden tarkoituksellisen väärinymmärryksen takia, ei demoni-kategoriasta enää koskaan voinut päästä pois. Oikeusvaltioperiaatetta ei todellakaan noudatettu. 

Uskon kuitenkin vakaasti, että lopulta woke ja sen sisällöt tulevat voittamaan, kuten esimerkiksi rotusortoa vastustavat ja ympäristöaktivistien kannat ovat voittaneet. Eli woke integroituu osaksi valtakulttuuria ja tämä äärimmäisen ylilyöntinen tapa toteuttaa sitä hiipuu pois.

Voisi verrata Ranskan vallankumouksen kehitykseen. Siinä hullussa, nk. terrorin vaiheessa lahdattiin vasemmalta ja oikealta kaikki epäpuhtaat. Sitten tuli Wienin kongressi Napoleonin sotien jälkeen ja Ranskan vallankumouksen "cancelointi". Mutta koko 1800-luvun siitä kummunneet ajatukset purskahtelivat pinnalla, ja lopulta integroituivat osaksi normaaliutta. Nykyäänhän heitetään usein lause "ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys". Ihmisoikeudethan keksittiin hyvin pitkälti Ranskan vallankumouksessa.

Mutta miksi pitää olla tällainen överi hullu vaihe, mikä wokekin oli? Ehkä se sitten kuuluu ihmisluontoon. Itse tosiaan vasemmisto-liberaali, mutta totesin woken osalta etten halua olla tämän porukan kanssa missään tekemisissä, enkä todellakaan olla heidän "ally", kuten termi kuului. Jos haluaa liittolaisia ja ystäviä, kannattaisi aika tarkkaan miettiä miten itse käyttäytyy. 

Viesti kaksi (kommentti erään toisen kirjoittajan viestiin, osoitettu hänelle).
Kirjoittamasi viesti 1.3.2026 klo 22.01:

Yksi olennainen selitys woken äärimmäiselle mustavalkoisuudelle oli sen kannattajien nuori ikä. Nuoret aina ovat ehdottomia. Se johtuu osittain ihan aivojen rakenteesta. 

Kuten kirjoitit, niin historian saatossa on ollut suunnaton määrä yhtä raivokkaasti puolustettuja aatteita, jotka sittemmin rauhoittuneet ja hiipuneet pois. Usein lopulta integroituvat laimentuneina osaksi "normaaliutta". 

Kaikenlaista on maailmassa ollut, mikä ei ole ollut ns. loogisesti perusteltua. Se saattaa saavuttaa hetkellisen hegemonian ja sitten se sortuu, kun ei kestä totuuden valoa. On ollut skolastiikka. On ollut behaviorismi. On ollut lobotomia (lääketieden Nobel). On ollut omituinen ruotsalainen Uppsalan arvonihilistien koulukunta, joka 1900-luvun alussa totesi suurin piirtein, että mikään ei ole mitään ja arvoja ei ole. Sitten tuli toinen ääni kelloon, kun joku hyökkäsi heitä vastaan samalla argumentilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen.  

Wokehan sisälsi todella paljon uskonnollisen kultin piirteitä. Puhtaat ja epäpuhtaat. Sisäryhmä ja ulkoryhmä. Oma teologia/teoria. Wokelaisen oikeus julistaa "Jumalan" tuomio vääräoppisille. Kykenemättömyys loogiseen keskusteluun, ideologia jyräsi kaiken ohi. Kaikki pyöri tunteilla, järkeä oli nähtävissä hyvin vähän. Kaikkialla nähtiin sortoa ja pahuutta. Sitä löytyi vaikka hammastikusta. Hammastikku oli vihkiytymättömälle vain hammastikku. Mutta woke-teologian kautta sekin voitiin nähdä paholaisen, eli tässä tapauksessa esimerkiksi uuskolonialistisen uusliberalistisen patriarkaatin juonena. Hammastikusta tuli hyvin "ongelmallinen", mikä oli woke-teologian termi äärimmäiselle kielletylle. Myönnän, että hammastikkuesimerkki oli lievä kärjistys, mutta oikeasti vain hyvin lievä. Woken äärimmäisimmät ylilyönnit olivat suurin piirtein tuota tasoa.

Kirjoitit, että "sananvapaus voitti vielä tämän taistelun". Mutta kyllä mielestäni woke itsessäänkin edusti sananvapautta. Vaikka toki oli osittain myös sananvapauden vastainen liike. 

/ Viestit päättyvät

Miksi viestini poistettiin? Miten ne rikkoivat Ylen keskusteluohjetta (https://yle.fi/aihe/a/20-284102)?

Minusta niissä ei ollut mitään keskusteluohjeen vastaista. Lisäksi ne oli jo kerran julkaistu Ylellä töissä olevan ihmisen päätöksellä. Nyt ne poistettiin toisen ihmisen päätöksellä, joka ei ole Ylellä töissä, vaan on Ylen sivua lukenut kansalainen. 

Tämä kansalainen painoi "Ilmoita asiaton viesti" -painiketta ja ilmoitti viestini asiattomiksi. Tällä painikkeella aukeava ilmoituslomake ei edes vaadi kirjoitettuja perusteluja. Riittää, että ilmoittaa viestin asiattomaksi valitsemalla alasvetovalikosta perusteen. 

Minä epäilen, että joku ei vain pitänyt mielipiteestäni ja woke-ilmiön kritiikistäni ja vaati poistoa sen vuoksi, tosin ilmoituslomakkeessa esittäen jonkin muun perusteen. Tämä juuri oli yksi woke-ilmiön tyypillisistä piirteistä. Toisten mielipiteiden estäminen. Mutta omat mielipiteet puhtaita ja pyhiä.

Han Kang voitti Nobelin palkinnon 2024 ja opin hänen nimensä. Nyt on vuosi 2026 ja kirjan sai kirjastosta jonottamatta. Nobel-huuma oli ohi. 

Luin tätä ennen Hanin (verkosta hakemieni tietojen mukaan tämä on sukunimi) Ihmisen teot. Oli suomennettu alkuperäisteoksen englanninnoksesta. 

Älä jätä hyvästejä suoraan koreasta. Suomesta ei varmaan löydy paljon korean taitoisia ihmisiä, jotka vielä osaisivat suomentaakin, eli oikeastaan ovat sanataiteilijoita. 

Molemmat lukemistani käsittelivät Korean historiaa. Teloituksia, väkivaltaa ja kidutuksia joita kohdistettiin kommunisteihin ja toisinajattelijoihin. 

Nämä olivat minulle uutta tietoa. Kuvittelin Korean sodan 50-luvulla menneen niin, että kommunistinen Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Koreaan. Sitten sodittiin, jossa USA mukana myös. Lopulta raja vedettiin nykyiselle paikalleen ja Pohjois-Koreasta tuli brutaali kommunistidiktatuuri, mutta Etelä-Koreasta kohta pian ikään kuin toinen Japani. 

Mutta Etelä-Koreakin on ollut diktatuuri. Ihmisen teot -kirjassa kerrotaan Gwangjun kaupungin verilöylystä vuodelta 1980. Oli demokratiaa kannattavia mielenosoittajia ja heistä sai surmansa 200, kun Etelä-Korean armeija lähetettiin paikalle. Eloonjääneet joutuivat kidutusten kohteiksi tai saivat pitkiä vankilatuomioita. 

Etelä-Koreasta tuli demokratia vasta 1980-luvun lopulla. 

Kirjassa oletetaan ymmärrettävästi, että lukija on korealainen ja tietäisi siksi monet asiat natiivisti. Esimerkiksi Bodo-liiton olemuksen. Ylipäätään miten eteläisessäkin Koreassa oli kommunisteja, ei vain pohjoisessa, kuten nykyinen Pohjois-Korea johtaisi luulemaan. En ymmärrä Korean maantiedettä myöskään, en tiedä miten Jeju-saari johon kirja sijoittuu koetaan Koreassa. Onko se kuin Suomen Kainuu? Onko se junttien böndeä vai kiehtova periferia, jossa ihminen saa elää vapaasti? Kirjassa käytetään myös ilmaisua jejun murre, mutta ilmeisesti on kattavia perusteita pitää sitä koreasta erillisenä kielenä. En tiedä miksi Han on päättänyt kutsua sitä murteeksi, ottaen huomioon ettei hän muuten kaihda arkojen aiheiden käsittelyä, mikä tämä murre vs. kieli -vääntö jejun suhteen ilmeisesti on. 

Älä jätä hyvästejä käsittelee Jejun saaren kansannousua/verilöylyä ja muitakin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa tapahtuneita ihmisoikeusrikoksia. On Bodo-liittoon kohdistunut joukkotuhonta. On monia muitakin joukkotuhontatapauksia. On korealaisten sotilaiden tekemät raiskaukset ja muut sotarikokset Vietnamin sodassa. 

Kirja sijoittuu suurelta osin Jejulle. Saaren väestöstä tapettiin 14000-30000 henkeä vuosina 1948-1949. En edelleenkään ymmärrä täysin mitä tapahtui. Tappajat olivat Korean hallituksen väkeä. Oli myös "Luoteinen nuorisoliitto", joka osallistui tappamisiin. Jejun asukkaiden kapinointi liittyi jotenkin lähestyviin vaaleihin. Ja kaiken aikaa oli elementtinä myös kommunismi vastaan anti-kommunismi. 

Suuri osa kirjan päähenkilöistä on joutunut kärsimään Jejun kansannousun tukahduttamisen ja siihen liittyvän tappamisen ja kiduttamisen ja vankeustuomioiden vuoksi. 

Varsinainen päähenkilö on Han Kangin kaltainen kirjailija. Tehnyt aiemman kirjansa toisen alueen hirmuteoista, kuten Han. Eronnut, kuten Han. Nyt perehtymässä Jejun tapaukseen ja muihin hirmutekoihin. 

On osittain sekoamassa ihmisten pahuuteen. Tästä tulee mieleen Nankingin verilöylyä tutkinut Iris Chang. Hän teki itsemurhan. Mahdollisesti johtuen Nankingin tapahtumiin uppoutumisesta aiheutuneesta syvästä ahdistuksesta. Minnie Vautrin todisti aikoinaan Nankingia paikan päällä. Hänkin teki itsemurhan myöhemmin. Aarno Malin tutki lapsipornoa Tor-verkossa ja päätyi aiheeseen perehtymisen takia todella huonoon kuntoon. Jos ihminen kohtaa toisten ihmisten pahuutta ja väkivaltaa, se voi äärimmäisellä ja pysyvällä tavalla sekoittaa pään.

Han oli lapsuudessaan löytänyt kotoaan Gwangjun verilöylyä käsitelleen kuvakirjan. Mahdollisesti laittomasti valmistetun ja levitetyn, ottaen huomioon, että näitä tapahtumia pyrittiin pitämään salassa Etelä-Korean hallituksen taholta. Kirjassa oli ollut kuvia tapetuista ja kidutetuista. Tämä oli ilmeisesti syvästi järkyttänyt Hania. Että tällainenko on maailma ja tällainenko on ihminen. Lapsihan väistämättä saa kummallisia viestejä aikuisten maailmasta, jonkinlaisesta toisesta totuudesta, jota ei lapsena voi edes kunnolla ymmärtää. Hanin saama viesti oli ollut hyvin äärimmäinen ja ilmeisesti vaikea ottaa vastaan ja käsitellä. 

Tällainen ihminen todella kuitenkin on. Ammutaan toisia joukkohautaan. Raiskataan pieniä lapsia ja pakotetaan vanhemmat katsomaan. Pakotetaan vanhemmat raiskaamaan lapsensa. Pakotetaan poika raiskaamaan äitinsä. Haudataan elävältä. Revitään vankilta silmät päästä, ajetaan se kotitalolle, vanhemmille ilmoitettu pojan tulevan takaisin, odottavat ilolla, mutta pihalle käveleekin poika ilman silmiä, sitten ne ampuvat pojan pihalle ja sanovat, että ruumista ei saa siirtää moneen päivään tai kaikki tapetaan, joten vanhemmat viettävät seuraavat päivät sisällä tietäen pihalla mätänevän poikansa ruumiin. Kynsien repiminen irti. Kynän työntäminen sisälle sormien väliin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ja kun haava parantunut hieman niin jatketaan. Kolmekymmentä senttisen puisen viivoittimen survominen emättimeen, siten että aiheutetaan vakavia pysyviä vaurioita ja yli vuoden kestävä verenvuoto. Nälkään näännyttäminen. Paskan syöntiin pakottaminen. Koirilla raiskaaminen. Sähköshokit. Raskaana olevan potkiminen niin, että maha hajoaa ja sikiö tulee näkyviin. Sisäelinten poistaminen elävältä ilman puudutusta. Valeteloitukset. Molempien jalkojen sitominen autojen peräkoukkuihin ja ruumiin repiminen kahtia siten, että samalla lyödään vetoa kumman puolen palasesta jää suurempi. Elävältä nylkeminen. Raiskausten jälkeen pistoolilla emättimen sisään ampuminen siten, että uhrilla ei loppuikänään ole enää kykyä pidättää kusta tai paskaa. Ylipäätään toisten tappaminen ja kiduttaminen suurella mielihalulla ja suurella mielikuvituksella usein ilman mitään tunnontuskia. 

Ihmiset tekevät tällaisia asioita todella usein ja todella helposti. Se vaatii vain, että aletaan uskoa joidenkin ihmisten olevan niitä toisia, niitä muita. Sitten niille saa tehdä mitä vaan. En ole kyyninen, kun sanon, että usein ja helposti. Tämä kuuluu ihmislajin biologiaan. Mutta tätä on nähty niin paljon, että tiedetään myös miten tämä voidaan välttää. Siksikin on esimerkiksi YK, on sekin sitten mikä on. Siksi edistetään demokratiakehitystä. Siksi on hidas ja tehoton demokraattinen järjestelmä. Että olkoot vaikka kuinka paska, kunhan ei diktatuuri. Kaikenlaista on kehitetty, että ei päädyttäisi tähän. Suomessa on eletty ilman tätä ihmisyyden lajia jo yli 100 vuotta. Ruotsissa yli 200. Mutta ei tätä täysin voi estääkään. Koska ihmisessä on tämäkin potentiaali ja joissain tilanteissa se aktivoituu. Tällainen ihminen on, jos tietyt pidäkkeet sortuvat, siksi niiden ei pitäisi antaa sortua. Miten minä voin tätä mitenkään estää? En mitenkään. Kaljaa tässä, vittu. 

Väkivaltaisessa rakkaudettomassa perheessä kasvanut lapsi oppii "äidinkielenään" kaikkien perheiden olevan samanlaisia. Siitä tulee hänen totuutensa ja origo-pisteensä. Toisenlaisissa perheissä kasvaneilla on sitten toiset totuudet. Näin ihmisen mieli toimii. Totuus maailmasta ei ole lavea ja laaja, eikä osata oikeasti ymmärtää ja oivaltaa, että eletään sitä toisinkin. Hanin lapsuus oli oletettavasti ollut ihan ookoo ja perusturvattu ja sitten siihen tiputettiin tämä salaa lukemansa kirja väkivallasta ja pahuudesta. Vaikea sitä lapsen integroida mihinkään, varsinkaan kun hän ei varmaan ehkä uskaltanut kertoa vanhemmilleen lukeneensa kiellettyä kirjaa. 

Nämä monet ihmisten tappamiset ja kiduttamiset olivat Etelä-Koreassa peiteltyjä asioita. Niistä ei uskallettu puhua. Pelättiin kidutusta ja kuolemaa ja vankeutta. 1960-luvulla oli hetken aikaa vapaampaa tässä suhteessa, jonkinlainen hetkellinen poliittinen vaihe. Sitten palasi diktatuuri ja asiasta puhuneet saivat pitkiä vankeustuomioita tai jopa kuolemanrangaistuksia. Sitten vaiettiin 1980-luvun loppuun asti. 

Koulukirjat eivät kertoneet mitään. Media ei kertonut. Taide ei kertonut. Jotkut vain muistivat. Mutta he eivät saaneet puhua. Näin asia onnistuttiin painamaan pois tietoisuudesta.

Tämä aihepiiri on korealaisille nykyään erittäin tärkeä. Tätä on käsitelty kirjallisuudessa ja elokuvissa. Lisäksi sitä on tutkittu tieteellisesti. On myös perustettu totuuskomissio, joka tutkii vuosien 1910-1993 aikana tapahtuneita hirmutekoja. Tekijöinä siis hyvin moninaiset tahot, alkaen Japanin miehityshallinnosta. 

Kirjan varsinainen juonikuvio on tämä. Päähenkilön ystävä on vahingossa leikannut kaksi sormeaan irti moottorisahalla. Lennätetty Jejusta Souliin sairaalaan, jossa sormet kiinnitetty takaisin. Pyytää päähenkilöä lähtemään Jejulle, ettei lemmikkilintu kuole ilman ruokaa. Päähenkilö matkustaa Jejulle vaivalloisesti vaikeassa lumisateessa ja myrskyssä. Joutuu matkalla onnettomuuteen, jossa hetken melkein tajuttomana ojan pohjalla. Päätyy lopulta talolle. Lintu kuollut. 

Sitten lintu onkin elossa. Ja sormensa katkaissut ystäväkin on talossa. Kirja siis sijaitsee loppuaikansa jonkinlaisessa muuntuneessa todellisuudessa. Ehkä tämä teki tarinasta kiinnostavamman. Ystävä kertoo asioista, esittelee keräämiään todisteita eri hirmuteoista. Kerrotaan monien ihmisten tragediat Jejun kansannousun aikana. Sitten kirja loppuu, en muista miten. 

Ystävän kiinnitetyille sormille annettiin tällaista hoitoa. Kolmen minuutin välein niitä piti tökkiä injektioneulalla ja aiheuttaa kipua monien viikkojen ajan. Myös öisin. Vain tämä pelastaisi hermot. Tuo hoitomuoto onnistui aidosti ahdistamaan. Ajatus siitä miten heti pian edellisten pistojen jälkeen on pakko antaa uudet. 

Hoito muistutti Ihmisen teot -kirjassa kuvattua kidutusta, jossa vankien sormien väliin survottiin kuulakärkikynää uudestaan ja uudestaan. Näin tehtiin joillekin Gwangjun tapauksen jälkeen kiinniotetuille. Ystävän hoito kuitenkin pyrkii parantamaan, ei satuttamaan. Tarkoitetaanko tällä, että synkän historian takia hoidotkin muistuttavat vääjäämättä menneestä pahuudesta? 

En pitänyt kirjasta kauhean paljon. Enkä siitä edellisestäkään. Ei vain vaikuttanut. Aihe on hyvin tärkeä mielestäni kyllä. 

Mietin, miksei voinut olla vain suoraa kerrontaa ja selkeä lineaarinen rakenne. Jotenkin koen, että tällainen valinta olisi paras mahdollinen, kun halutaan käsitellä kirjan kaltaista aitoa historiallista traumaa. En tiedä miksi ajattelen näin, mutta näin ajattelen. 

Myös koin kirjan sisältävän turhaa merkityksetöntä sanoilla kikkailua. Sellaista, jolla koodataan kirjaa taiteeksi muotoseikkojen avulla. Tulee mielen Timo K. Mukan Täältä jostakin, jossa lopun susiolio-jakso (en muista kunnolla, jotain tällaista siinä oli) tuntui samalla tavalla taidevaatimusten muodon täyttämiseltä ilman todellista pihviä ja sydäntä. 

Ymmärrän, että kirjallisuus perustuu "sanoilla kikkailuun". Nautin hyvästä kielenkäytöstä paljonkin. Mutta on myös tyhjiä sanoja ja tyhjiä keinoja. Ja niitä koin tässä ja Hanilta aiemmin lukemassani paljonkin. 

Englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan Han kirjoitti tätä seitsemän vuotta. Muistan miten Stephen King kutsui näin pitkiä kirjoitusprosesseja "runkkauskirjoittamiseksi" (en muista tarkkaa termiä) ja sanoi, ettei tällaisille kirjoittamisen kestoille ole mitään perusteltua syytä. 

Hyvä että Han runkkasi kirjan kasaan. Tärkeä aihe. Mutta ei imaissut mukaansa. Ei edes aiheuttanut sympatiaa uhreja kohtaan niin paljon kuin olisi voinut. Jotenkin haahuileva ja pois fokuksesta. Liikaa muotoseikkoja vain muodon vuoksi. En koe Hania kahden lukemani kirjan perusteella Nobelin arvoisena, mutta mistä minä mitään tiedän.

Olin ollut tästä kirjasta tietoinen sen julkaisusta asti, siis 20 vuotta. Nyt jostain syystä sain päähäni lukea. Odotin innolla. Petyin moniaasti. Odotin paljon enemmän.

"Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei yhtään ritarillisesti tehty."

Loistava teemalause kirjan aluksi! 

Kirjassa on kyllä hyviä esimerkkejä naistutkimukselle (nykyään uudelleennimetty sukupuolentutkimukseksi) tyypillisestä mielestäni melko heikosta argumentaatiosta. Argumentaatiosta, joka edelleen 2026 toistuu hyvin samanlaisena monissa Ylen tai Hesarin artikkeleissa. Varmaan siksi, koska kirjoittajat omaksuneet nämä yliopistolla ja toistavat sitä totuutta jonka osaavat. 

Yksi yleisimpiä esimerkkejä on, kun naistutkimuksen harjoittaja ei määrittele kuka tai mikä on se toimija, joka aikaansaa sortoa tai vastaavaa. Kirjan kirjoittajat uudelleen ja uudelleen kysyvätkin naistutkimuksen tuottamien tekstien äärellä, että KUKA/MIKÄ on se toimija, jonka tässä väitetään tekevän asioita. Kun väitetään yhteiskunnan/patriarkaatin/rakenteiden/yms tuottavan/uusintavan/normalisoivan asioita. Kuka se toimija oikeasti on? Sitä ei kerrota, vain oletetaan tällainen valtaisa vallankäyttäjä. Luodaan kaikkialla läsnäoleva paha suurta valtaa käyttävä pirullinen vihollinen. Tuota tapaa kirjoittaa näkee nykyäänkin hyvin usein. Hieno viholliskuva toki. Aukoton. Mutta heikkoa tiedettä, jos ei määritellä tekijää ja osoiteta syy-seuraus -suhteiden toteutumistapaa.

Minulle henkilökohtaisesti on koko ikäni ollut vaikea uskoa kollektiivisiin toimijoihin. Huomasin tämän saman vastarinnan yli 25 vuotta vanhoista päiväkirjoistani, joita olin kirjoittanut yliopisto-opintojeni alussa. Maailmassa on lopulta vain ihmisyksilöitä. He toki toimivat kollektiivisesti, mutta kaikki kollektiiviset pyrinnöt kaatuvat mielestäni siihen, ettei niitä voi kontrolloida tai hallita halutulla tavalla. Tämä on ainakin minun maailmankuvani, ja mielestäni ihan perusteltu. Ja minun on vaikea uskoa uusliberalismiin, kulttuuri-marxismiin, patriarkaattiin tai muihin vastaaviin kollektiivisiin omnipotentteihini vihollisiin. 

Eli totta tosiaan, tuhansia kertoja Suomessa tehdyn naistutkimuksen historiassa olisi voitu tuo kysymys heittää ilmoille. Kerro KUKA tekee ja MITEN näissä sinun väitteissäsi. 

Tässä alla kirjassa ollut sitaatti Tuuli Eltonen -nimisen henkilön vuonna 2005 julkaistusta kirjoituksesta: 

"Valtaosa sukupuoleen liitettävistä ominaisuuksista on kulttuurin tuottamia ja uusintamia, eikä niitä siis voida johtaa biologiasta. Sosiaalinen sukupuoli ja sen sisältämät valtasuhteet pyritään esittämään ikään kuin luonnollisina, vaikka ne koostuvat yhteiskunnan ja kulttuurin sukupuolelle tuottamista ja uusintamista määritelmistä ja odotuksista ... Feminiinisen ja maskuliinisen käsitteet eivät kuitenkaan ole johdannaisia biologisesta sukupuolesta, vaan ne ovat kulttuurisesti rakentuneita käsityksiä ja mielikuvia siitä millaisina sukupuolet kulloinkin on nähty ja millaisia niiden tulisi olla."

Tämä on kyllä niin klassinen naistutkimusteksti, että voisi olla jopa sellaisen parodia. Tuottaminen, uusintaminen, NE TEKEVÄT/PYRKIVÄT (KETKÄ?), rakentuminen, valtasuhteet. Bingo!

En vastusta ajatusta, että sukupuoli olisi myös kulttuurin tuote. Eri aikoina eri kulttuureissa on ollut hyvin erilaisia ajatuksia sukupuolesta. Kuitenkin naisten ja miesten perusolemuksessa on eri kulttuureissa niin paljon samaa, että on mielestäni perusteltua väittää sen kumpuavan biologiasta. Esimerkiksi, että naiset eivät halua harrastaa seksiä yhtä "holtittomasti" kuin miehet. Naisten sosiaaliset yhteisöt ja keskittyminen hoivaan. Nämäkin ovat melko yleismaailmallisia. Miehet aggressiivisempia ja enemmän maailmaan suuntautuvampia. 

Tällaisia väitteitä moni nyky-Suomessa 2026 kavahtaisi. Nämä väitteet eivät ole nykyisen kulttuurimme valtavirtaa. 

Ja aina tuo tuottaminen ja uusintaminen... Sillä luodaan tilanne, jossa pienetkin arkiset tapahtumat voidaan nähdä valtaisan sorron välineinä. Ja aina ajatellaan, että tuottaminen ja uusintaminen tuottaa tätä "naiset sorrettuja 100% 24/7" -tyylistä naiseutta ja mieheyttä. Tuottaa sitä harhaa. Niin, harhaa. Koska jos kaikki on tuotettua ja uusinnettua ja rakennettua, niin silloinhan se uusi nainen, parempi nainen, joka halutaan luoda, olisi myös tuotettu, uusinnettu ja rakennettu konstruktio. 

Sanotaan: sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio. Mutta sanotaanko yhtä hanakasti: homoseksuaalisuus on vain sosiaalinen konstruktio. Tai: Transnaiseus on vain sosiaalinen konstruktio. 

Koen raivoa, että yliopistomaailmassa voi olla näin heikkoa argumentaatiota. Minulla on siis ilmeisesti jonkinlainen naiivi ideaali siitä, että yliopistoissa pitäisi kaikissa tieteenaloissa harrastaa tietynlaisia standardeja. Että oltaisiin tieteellisiä ja loogisia aina. Ja sitten siellä voi olla tällaista. Eikä kukaan puhalla peliä poikki. 

Mutta aina on ollut tällaista. 

Ruotsissa oli 1900-luvun alussa arvonihilistinen Uppsalan koulukunta. Ajatus oli, että mitään absoluuttista arvopohjaa ei ole. Siispä poliitikassa ja muutenkin voidaan tehdä mitä vaan. Mutta sitten kun arvonihilistit olivat luoneet yhteiskuntaan omia instituutioita yms. he eivät enää halunneet kannattaa arvonihilismiä. Koska se tarkoittaisi, että heidän luomansa (oletettavasti itse asiassa joitakin tiettyjä arvoja edustava) rakennelma sortuu, kun uuden sukupolven nuoret "arvonihilistit" hyökkää sitten sen kimppuun. 

Oli behaviorismi, joka jotenkin ilmeisesti ei uskonut, että ihminen on olemassa, on vain käyttäytymistä.

Oli skolastiikka.

Oli lobotomia hoitomuotona. 

Kaikenlaista on maailmassa ollut, mikä ei ole ollut ns. loogisesti perusteltua. Se saattaa saavuttaa hetkellisen hegemonian ja sitten se sortuu, kun ei kestä totuuden valoa. 

Tämän kaltaisia aatteita ja ideologioita on ollut ihmiskunnan historiassa sadoittain.

Naistutkimus on ainakin joltain osiltaan tämänkaltainen. 

On olemassa tämä idea "humanismin liian koukeroisista sanoista". Koska humanistiset tieteet ovat periaatteessa kenen tahansa luettavissa, niiden pitää erottautua ja luoda statusta itselleen tekemällä kielestä itsestään monimutkaista ja suorastaan sekavaa. Ettei tavalliset juntit pysty sitä ymmärtämään. Luonnontieteiden ei tarvitse tätä tehdä. Ja luonnontieteiden tulokset usein puhuvat puolestaan. 

Sama efekti on kuulemma nähtävissä englanninkielisillä elokuvakriitikoilla. Koska he ovat taidekriitikoita taiteenalalla, jota jopa lukutaidoton voi harrastaa, heidän pitää lisätä omaa statustaan hyvin koukeroisilla ja hienoilla, mutta lopulta tyhjää täynnä olevilla lauseilla.

Miksei humanistisia tieteitä voi kirjoittaa selkeästi ja arkikielellä? 

Takaisin kirjaan. Myös "biokielto" oli osuva termi. Naistutkimus ei juuri koskaan ota kunnolla tosissaan sukupuolten biologiaa. Camille Paglia totesi, että kun oltiin luomassa oppiainetta naistutkimus, niin yhtenä kaikkein olennaisimpana rakennuspalikkana siinä olisi pitänyt olla biologia. 

Empirian vaatimus naistutkimukseen on myös hyvä pointti. Luulisi, että tutkijat itsekin havahtuisivat siihen, että empiriaa ei ole. Ehkä kuitenkin tapahtuu helposti niin, että kun ollaan tietyssä porukassa, sen porukan lait ja tapa tehdä muodostuvat normiksi. Ja on ryhmäpaine ja kaikkea muuta. 

Naistutkimuksen selkeä poliittisuus hyvä pointti. Esimerkiksi fysiikka, biologia tai historiakaan eivät ole poliittisia tieteinä. Tai ovat varmaan jollain tasolla, mutta naistutkimus nähtävästi selkeästi pyrki muuttamaan maailmaa. 

Myös hyvä pointti oli havainto, miten naistutkimuksella on tyypillistä länsimaisen kulttuurin erityinen haukkuminen. Aivan kuin tämä kulttuuri, jossa naisilla paremmat oikeudet kuin missään koskaan koko historian aikana olisi jotenkin erityisen kamala. Tähän liittyen myös "pyhät muslimit" -ajatus, eli islamia ei juurikaan kritikoida. Tällainen kuvio on vallalla edelleen. Islam-kritiikkiä harvoin näkee, länsimaisen kulttuurin perseyttä ja pimeyttä korostavia kylläkin. 

Olin siis samaa mieltä monista kirjan väitteistä. Olen itse näitä satoja kertoja bongaillut lehtikirjoituksista, jossa teoriat omaksuneet niitä puskevat ilmoille. 

Mutta tämä kirja ei kyllä ihan oikeasti ole mikään pätevästi argumentoitu hyökkäys sukupuolentutkimusta vastaan. Lähinnä koska tätä hyökkäystä ei ole toteutettu loogisesti, kattavasti ja muodostelmassa pysyen, vaan hyvin haahuilevasti. 

Aluksi olisi pitänyt paljon enemmän pohjustaa tieteenhistorialla. Olisi pitänyt liittää naistutkimus muihin samankaltaisiin historiallisiin pseudotieteisiin, joissa samanlainen olemus. 

Olisi pitänyt perustellusti todistaa, että koko naistutkimus on tuollaista jota kritikoidaan. Tokihan tekstejä on haettu eri lähteistä ja on väitöskirjaa, on Heidi Liehun teos, on Minna-portaalin tekstejä. Mutta miten voidaan kunnolla perustella, että nämä tekstit olisivat olennainen kattaus naistutkimuksen teksteistä. Miten ylipäätään tällaisen voisi osoittaa? Itse asiassa, miten tällaisen voisi osoittaa missään tutkimuksessa, jossa tutkitaan mitä tahansa. En tiedä, itse asiassa. 

Sivulla 64. sanotaan naistutkimuksen Minna-portaalin tekstien todistavan, etteivät aiemmat ole poikkeuksellisia. Minusta se ei todista tarpeeksi.

Varmastihan laadukasta ja aidosti tieteellisesti pätetvä sukupuolentutkimustakin on olemassa. Ei kaikki ole tätä sekoilua, jota tässä kirjassa esitellään. 

Olisi pitänyt ymmärtää akateemisen feminismin moninaisuus. Nyt kaikki nähtiin hyvin pitkälti yhtenä ja samana, vaikka eko-feminismiä erikseen käsiteltiinkin. 

Kirja oikeastaan tuntui irrallisten yksittäisten sitaattien perkaamiselta. Ja se olisi ollut oikealla asialla ja oikeassa "divarissa" jos se ei olisi väittänytkään tekevänsä mitään muuta, kuin osoittavansa outouksia joidenkin tiettyjen satunnaisten naistutkimustekstien argumenteissa. 

Kirja tuntui hajanaisten tekstien hajanaiselta sohimiselta. Vaikkakin mielestäni osittain ihan oikeaanosuvaakin. Mutta mitään viiltävää pätevää analyysiä tämä ei edustanut. 

Lisäksi kirjassa tehtiin aika monessakin kohtaa aivan totaalinen väärinymmärrys käsitellyn tekstin suhteen. 

Virheelliset ymmärrykset:

Sivu 38.

Marilyn Frenchin tekstissä kuvataan patriarkaatin nousua, jumalattarien alasajoa ja herruuden ja alistamisen syntyä noin 4000 vuotta sitten. French siis kuvaa ihmiskunnan muuttuneen jonkinlaisesta matriarkaatista jonkinlaiseksi patriarkaatiksi. 

Kirjan kirjoittajat ihmettelevät miten tämä sopii naistutkimuksen ja marxismin konstruktivistisiin sosialisaatioteorioihin ja sanovat, ettei tietenkään mitenkään. Mutta niihinhän se juuri sopii! Oli tietynlainen uusinnettu, tuotettu, normalisoitu ja rakennettu valta-asetelma, siis konstruktio, ja sitten uusinnettiin, tuotettiin, normalisoitiin ja rakennettiin uusi. 

Sivu 55. 

Leena-Maija Rossin kirjasta Heterotehdas - Televisiomainonta sukupuolituotantona (2003):

"Parisuhdeoletus, suoranainen parisuhdenormatiivisuus, on mainonnan visuaalisessa kielessä voimakas. Myös onnellisen heteroydinperheen kuvat ovat niin ikään osa mainosten visuaalista ideamaailmaa ja ideologiaa; ne korostavat ja luonnollistavat lisääntymisen merkitystä hegemonisen heteroseksuaalisuuden vahvistajina."

Kirjoittajilta: "Kuulisimme kernaasti, miten ihmislaji on kehittynyt ja säilyy, jos heteroseksuaalinen lisääntyminen ei ole "luonnollista". 

Mutta eihän Rossi oikeastaan kyseenalaista seksuaalisuuden ja lisääntymisen välistä yhteyttä. Tosin hänen tekstinsä on toki hyvin sekavasti ja epämääräisesti kirjoitettu, heikosti perusteltu ja terminologialtaan jälleen tällainen naistutkimus-termi-bingo. Mitä Rossi tarkoittaa: että mainonnassa usein esiintyvät lapsia omaavat heteroydinperheet korostavat ja luonnollistavat tätä hegemonista heteroseksualisuutta pitämällä esillä yhtä sen olennaista piirrettä, lisääntymistä ja lapsia. Josta siis esimerkiksi homoseksuaaliset pariskunnat eivät samalla tavalla voi olla osallisia.

Pakko myös itse kommentoida tuota Rossin tekstiä. 
A) Termit "parisuhdeoletus" ja "parisuhdenormatiivisuus". Mielestäni näillä yritetään luoda kuvaa, että kyseiset asiat olisivat sen jälleen määrittelemättömän pahan toimijan ilkeitä "työkaluja". Kun oikeastaan on kyse vain siitä, että tietyt asiat ovat yleisiä ja enemmistössä ja niitä yhteiskunnan kaikki tilanteet siksi pitävät normaaleina. Siksi mainonnassakin on sitä mikä on yleistä ja normaalia. 

Ei tähän sen kummempaa teoriaa tarvita. Mainonnassa on heteroita, koska heteroita muutenkin on paljon. Siinä kaikki. 

Myönnän toki sen, että homoseksuaalisuus on ollut enemmän marginaalissa kuin sen pitäisi, jolla tarkoitan sitä, että jos väestöstä n. 10% on homoja, niin mainonnassa homoja ei esiintynyt ainakaan 2003 siten, että yhdessä mainoksessa kymmenestä olisi ollut homo.  

B) Ideologia. Mainoksilla ei ole mitään ideologiaa. Mainontaa tekevät lukuisat erilliset tahot, jotka tuottavat mainoselokuvia toisistaan riippumatta. Ideologia tarkoittaa jotain suunniteltua, ohjattua ja harkittua. 

C) Hegemoninen heteroseksuaalisuus. Tämä ei ole myöskään sen kummoisempi asia, kuin että yleiset asiat ovat yleisiä. Enemmistö on enemmistö. Tietenkin vähemmistöjen on vaikea päästä julkisuuteen. Mutta hegemonia anta taas liian suunnitelmallisen kuvan tästä näkymättömästä vihollisesta. 

Sivu 82. Käsitellään Naistutkimus-lehden kirjoituksista valittua vuoden artikkelia vuodelta 2006: Kirsi Erärannan "Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus."

Eräranta: "Voi väittää, että viimeaikainen puhe isyydestä heijastaa huolestumista naisten kasvatusvallan kasvusta tilanteissa, joissa tämä valta ei asetu heteroseksuaalisen liiton kaavaan."

Kirjoittajat: "Väite on hupaisa, sillä naisilla on ollut nimenomaan kasvatusvaltaa ammoisista ajoista alkaen."

Kirjoittajat eivät siis tiedosta lauseen viittaavaan ns. itsellisten naisten hedelmöityshoitoihin. Eduskunta hyväksyi lain loppuvuodesta 2006, joten se oli yhteiskunnallisessa keskustelussa Erärannan artikkelin aikoihin.

Sivu 95-96. Rossi väärinymmärretään. Rossi: "[...] sukupuoli muotoutuu esityksistä, kuvista, mallisuorituksista ja niiden jäljittelevästä tavoittelusta, siteeraamisesta ja ruumillisista tyyleistä". 

Kirjoittajat ihmettelevät miten miehet ja naiset sitten rakastuvat, parittelevat ja saavat lapsia. No, koska Rossi Butleriin ja muihinkin nojaten puhui genderistä eli sosiaalisesta sukupuolesta, ei biologisesta sukupuolesta. Pari sivua tästä eteenpäin kirjoittajat tosiaankin olettavat Rossin puhuneen biologisen sukupuolen olemassaolemattomuudesta, vaikka hän itse asiassa puhui tämän sosiaalisen sukupuolen suuresta muovautuvaisuudesta.

Toki Rossi sikäli varmastikin kirjoittaa sekavasti, ettei ole selvää mitä hän tarkoittaa sukupuolella. Ja Rossi varmastikin myös omaa biokielto-asenteen. Tästä huolimatta on tässä kirjoittajilta melko varmasti jo tarkoituksellinen väärinymmärtäminen. Näin rohkenen melkein väittää, koska Rossi on varmasti luettu tarkkaan ja on varmasti ymmärretty, ettei hän suoranaisesti ole väittämässä, että biologinen sukupuoli olisi jotain uusinnettua, tuotettua ja normalisoitua näytelmäharhaa.

Kirjassa kutsutaan Stephen Jay Gouldia sivulla 36. "marxistipaleontologiksi". Miksi ihmeessä tällaista termiä piti käyttää? Olen lukenut Gouldin esseitä evoluutio-biologiasta, olleet hyviä. Olin hämärästi tietoinen hänen jonkinlaisesta vasemmistolaisuudestaan. 

Kirjassa myös esitetään "feminismin jo lähtökohtaisesti edellyttävän sosialismia [...]. Todella voimakas ja melko perusteeton väite, ei kai kaikki feministi nyt voi edellyttää tätä. 

Sivulla 107 esitellään kuusi pseudotieteen kriteeriä ja esitetään lähes niiden kaikkien pätevän naistutkimukseen. Ehkä niin. Ainakin osaan naistutkimuksesta. Mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, ei tämä kirja siitä aivan totaalisesti vakuuta. Koska kirjoittajat usein väärinymmärtävät kohteitaan, kirjoittavat liian räikeästi ja brutaalisti. Tekevät liian oikovia väitteitä. Ja koska tuntuu lopulta kuitenkin yksittäisten tekstien analyysilta, ei kokonaiskuvan analyysiltä. 

Mutta hienoa toki, että tällainen teos on tehty. Harvoin varmaankin nähdään suomalaisvoimin tehtyjä koko jotain tiettyä tieteenalaa vastan hyökkääviä julkaisuja, paitsi kreationistisia. 

Sarjakuvakirja, jonka idea on tämä. Mika Lietzen (tai ehkä fiktiivinen hahmo Mika Lietzen; toisaalta ehkä todellisen maailman Mika Lietzen on myös fiktiivinen hahmo, koska mikä ylipäätään on todellinen aito ihminen?) juoksee muutamia eri reittejä Portsasta Portsaan. Hän ajattelee ajatuksia reittien aikana. 

Anteeksi tämä, mutta mielestäni kuvat oli piirretty vähän huonosti. Seudut joissa Lietzen juoksi olivat lähes kaikki minulle hyvinkin tuttuja. Tiedän miltä ne näyttävät. Lietzenin kuvissa oli jotain omituista luonnosmaisuutta. Piti käyttää mielikuvitusta ja hyvää tahtoa, että niistä näki todelliset maastot ja maisemat. Myös perspektiivi (en ole varma tästä termistä) oli jotenkin virheellinen joissakin kuvissa, ainakin Ruissalon sillan osalta (sivu 79). Sivun 83. ekassa kuvassa juoksija on aivan liian iso suhteessa maisemaan. Kaikenlaista muutakin tosiaan, nämä vain esimerkkeinä. 

Lietzenin pohdinnat juostessa eivät myöskään "ylittäneet äänivallia". Mielestäni ajatukset eivät olleet todella oivaltavia, vaan jäivät vähän laimeiksi. 

Pansio-Perno -osiossa hän kirjoittaa lähiöillä olevan "oma karhea idyllinsä". Mika Lietzen asuu Port Arthurissa ja on sarjakuvataiteilija. Hän on todennäköisesti korkeastikoulutettua keskiluokkaa. Tuosta lähiökommentista tulee mielleyhtymä 1800-luvun suomalaisten nationalistien ajatuksiin talonpojista. Ihana roso ja karkeus ja karheus täällä. 

Mutta mitä pahaa siinä on, että ihminen kertoo mielipiteensä? Tuo oli Lietzenin mielipide ja ei siinä mitään. 

Mitä tahansa ilmiötä tarkastellessa siitä saa enemmän irti, jos miettii eri sukupuolten ja eri sosiaaliluokkien erilaisia todellisuuksia suhteessa tähän ilmiöön. Samat asiat ilmentyvät hyvin erilaisina. 

En ole luokka-ajatteluun hirttäytynyt ihminen kuitenkaan, vaikkakin ajattelen luokkia olevan nyky-Suomessa olemassa. 

Eikä keskiluokassa tai keskiluokkaisuudessa ole mitään pahaa. En ymmärrä, miksi "keskiluokkainen" on joskus ja joillekin kuin kirosana. Tuntuu, että usein ihmisille, jotka itse asiassa ovat keskiluokkaa, mutta eivät välttämättä tiedosta tätä itse (en tiedä mitä he siis kuvittelevat olevansa). Joskus keskiluokka-tiedostaminen tuodaan ko. luokan edustajan osalta ilmoille tarkoituksena jotenkin ironisoida itseään, saada ymmärrystä ja helpotusta ja sitten jatkaa aivan yhtä keskiluokkaisena kuin ennenkin. 

Suomessa on 5,6 miljoonaa ihmistä ja uskomattoman moninaisissa erilaisissa todellisuuksissa tämän valtion rajojen sisällä eletään. Vieraskielisiä on Suomessa yli 600 000. He ovat hyvin moninainen ryhmä, enkä heidän elämäänsä ja todellisuuttaan pysty millään tavalla edes ymmärtämään. Ymmärrän korkeintaan maannaisiani eli kantasuomalaisia. Mutta näissäkin ihmisissä on valtavasti sisäistä vaihtelua. 

Keskiluokan taide keskiluokalle on kuitenkin eri asia kuin työväenluokan taide työväenluokalle. Ja nykyään ei edes ole enää työväenluokkaa. Ihmiset eivät identifioidu työväenluokkaisiksi. Vaan ennemminkin huono-osaisiksi tai alipalkatuiksi tai syrjään jätetyiksi tai joksikin tällaiseksi. 

Portsa oli aiemmin työväenluokan kaupunginosa. Nyt se on gentrifioitunut ja siellä asuu enimmäkseen (käsittääkseni) varakasta keskiluokkaa. Talot eivät ilmeisesti ole sisältä enää oikeastaan perinteisiä puutaloja ensinkään. Eli ulkoasu on säilytetty, sisäasu muutettu. 

Tämä nyt oli epämääräistä hahmotonta höpinää luokka-näkökulmista. Varmaan Lietzen tiedostaa tämän itsekin, vaikkakaan ei tässä kirjassa sitä tuonut kunnolla esiin. 

Ihmettelen myös Lietzenin näkökulmia Herttuankulmasta. HK on uusi alue Sataman kaupunginosassa. Talot kerrostaloja. Nykytyylin mukaisia. Ihan kauniita. Mutta HK:tä usein haukutaan. En täysin ymmärrä miksi. Jos ihminen elää kotona asuntonsa sisällä suuren osan aikaa, mitä väliä on sillä, miltä se ulkopuolinen maailma näyttää. HK:ssa asunnot ilmeisesti usein hyvin pieniä ja talot todella lähellä toisiaan. Mutta jotkut siellä selkeästi haluavat asua.

Lietzen väittää, että parkkihallista (Keltainen puisto = https://artbetoni.fi/portfolio-item/herttuankulman-parkkitalon-musta-patina-ja-kultainen-suoja-aine/) pääsee suoraan omaan rappuun. Penthouse-huoneistoon. Mutta miten se on mahdollista, selkeästihän tämän parkkihallin päällä ei ole huoneistoja. Että jotta tuo voisi toteutua, pitäisi parkkihallin olla talon alla. 

Lietzen kritikoi HK:n asuntojen ahtautta ja talojen rakentamista vieri viereen. Se onkin varmasti totta. Mutta sitten taas toisaalta, jos asunnot ovat täynnä asukkaita, niin sittenhän kysyntä ja tarjonta on kohdannut. 

HK:ssa "Kadut ovat autioita ja tyhjiä". Se johtuu varmaankin siitä että nämä eivät varsinaisesti ole katuja merkityksessä Linnankatu tai Eerikinkatu. Vaan lähiön sisäisiä pikkuteitä. Mitä iloa siitä ylipäätään olisi, jos kadulla on ihmisiä? Ylipäätään suomalaiset kadut ovat melko tyhjiä Helsingissäkin verrattuna maailman isoihin metropoleihin. 

Vielä kirjassa kritikoidaan juuri HK:n asuntoja tavalla, joka ei mitenkään erityisesti liity HK:hon. Siitä, että ihmisten elämä on tyhjää. Että käydään töissä, kaupassa, ollaan kotona. Kuten "omistajasi" haluvat. Tällaista elämä voi olla, mutta tällaista se on varmasti kaikkialla. Vai eikö kenelläkään Portsassa asuvalla ole tällaista kokemusta? Mainitaan, että kerran viikossa lähdetään parkkitalosta ruokaostoksille ja kritikoidaan isoja marketteja. Miten tämäkään eroaa mistään muusta asumispaikasta?

Kiitos kirjasta.

(Sisältää tietoja juonesta.)

Luin tämän ja kaikki muutkin Salmisen kirjat ehkä joskus vuoden 2007 tienoilla. Tekivät silloin vaikutuksen. Ehkä juuri tällä tylyydellään ja myös hauskuudellaan.

Uudelleen lukiessa mietin, onko tämä kuitenkin vain Suomi-tasoa? En tiedä miksi, enkä edes tiedä mitä tuolla tarkoitan. Mutta jotain sellaista toki, että on Suomen taso ja on maailman taso. Ja Suomessa pärjää Suomen tasolla. Se hävetti ja nolotti minua, että häpäisenkö ja nöyryytänkö itseni lukemalla ja pitämällä tästä, vaikka tämä Ylimmän Totuuden mukaan onkin vain Suomi-tasoa. Häpesin siis mahdollista huonoa makuani. Vertaa köyhyyden häpeäminen.

Kirjassa ei ole kovinkaan hyvin piirrettyjä henkilöhahmoja. Kirjassa on juoni. Nuorukainen armeijassa vapaaehtoiskomennuksella hoitamassa ammuttuja sikoja. Nuorukaisen isä yrittää vielä kerran myydä ja pärjätä, mutta epäonnistuu, velat kaatuvat päälle ja hän tekee itsemurhan.

Maailmankuvana kaiken aikaa, että maailma on kova erityisesti tehostuneen kapitalismin takia ja pieni ihminen ei enää voi siinä pärjätä. Isä pärjäsi Neuvostoliiton Suomessa, kun silloin tyhmäkin saattoi menestyä. Sitten kaatui NL ja katosivat kapitalismilta kaikki pidäkkeet. (Käytän tässä sanaa kapitalismi, koska kirjan kirjoittaja selkeästi uskoo siihen, ja selittää asioita sen kautta; itse en ole varma onko kapitalismia edes olemassa.) 

Sikoja ammutaan, koska harjoitellaan niiden hoidolla kaatuneiden hoitoa. Kantahenkilökunnan jäsenet selittävät sodan tarkoituksen olevankin kaatuneiden tuottaminen ja näiden kotiinkuljetuksen logistiikka. Sodasta puhutaan liike-elämän kylmällä tehokkuusajattelukielellä, joka sisältää myös paljon tarkoituksellisen epäselvää ilmaisua ja kiertoilmaisuja. 

Mutta loppujen lopuksi tämän puhuntatavan käyttö on vain yksi nopsa vitsi, joka olisi pian käytetty, ellei kirja loppuisi muutenkin niin pian. Vai olenko vain ylikriittinen, jos olen nyt päättänyt, että kirja on Suomi-tasoa, ja hakemalla haen virheitä? 

Isä myös pohtii S- ja K-kauppojen ja Walmartin kykyä tuhota kaikki pienyritykset. Miten sekin on sotaa, vertaa sirpalepommeihin. Pohtii miten 80-luvulla kaikki oli vielä helpompaa. 

Armeijan miehet taas sanovat, että Suomen pitäisi Venäjän hyökätessä heti antautua sinänsä, mutta jatkaa sissisotaa. Terrorisotaa, jossa omia kansalaisiakin oheisvahinkona sitten kuolee. Tätä taktiikkaa perustellaan sillä, ettei nykyinen markkinalogiikka mahdollista niin monien toimipisteiden (en muista tarkkoja termejä) perustamista rintamalle, kuin vielä 1940-luvulla. Isän kaveri toteuttaa liiketoiminnassaan samanlaista sissitoimintaa, kun tekee kauppaa ilman yritystä ja varastaa myytävät tuotteet edelliseltä asiakkaalta. 

Paljon on kirjassa mielestäni merkityksetöntä runollista ilmaisua. Sellaista, joka aiheuttaa jonkinlaista myötähäpeää. Tuntuu tyylitajuttomalta tyhjyydessään. 

Kirjassa on selkeästi idea ja teema. Sen kaiken aikaa päällepuskema helvetin tyly maailma. Mutta koen kuitenkin, että tämä olisi voinut paremmin vielä puhjeta kukkaan. Tällaisenaan kirjailija käytti kirjaa näiden monologiensa ja ajatustensa puhujapönttönä. 

Mutta samankaltaisen sanoman ja asenteen välittää paljon kirjallisesti laadukkaammin Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus.