sunnuntai, 23. helmikuu 2020

Ahdistus on musta timantti

Ahdistus on musta timantti. Se ei koskaan naarmuunnu, himmene tai muutu takaisin hiileksi. Se on aina puhdas, tuore, uudelleensyntynyt, ylösnoussut, jumala. Kaikki muu tuntuu aina ja ikuisesti olevan vain hetkellistä. Kaikki ajatukset, kaikki itsen parannusyritykset ajatusten kautta, kaikki vaikeasti luodut ja noudetut aarteet hajoavat ja vaipuvat ja menettävät auransa. Kaikki virtaa ja ehkä siis buddhalaiset ovat oikeassa, kun he sanovat, että pitää keskittyä kohta poisvajoavaan hetkeen, koska siihen keskittyessä se on ikuinen. Mutta en tätä osaa. Kaikki hajoaa, mikään ei pysy, kaikki keskustelut ovat turhia, kaikki luetut kirjat ovat turhia, kaikki oman itsen parantaminen on turhaa. 

Mutta ahdistuksen musta timantti ei koskaan menetä ainutkertaista, aina uudistuvaa voimaansa. Kipuun ei koskaan totu. Se on aina yhtä paha kuin viime kerrallakin. Eikä se koskaan mene pois, vaan palaa aina uudelleen. 

Onko musta timantti Jeesus? 

Ainakin sillä on samanlaisia ominaisuuksia. 

Tapasin kerran verkossa uskovaisen nuoren naisen, joka sanoi, että ahdistukseni on mysteeri, koska kaikilla ihmisillä pitää olla mysteeri. Hänelle se on Jeesus, minulle angsti. 

Onko tämä todellakin mahdollista? Onko länsimainen kulttuuri niin Jeesuksen kyllästämää näennäisestä maallistumisesta huolimatta, että ellei Jeesus, niin jokin muu mysteeri? Jeesus on konstruktiivinen, ahdistus on desktruktiivinen. Miksi ahdistus ei voisi olla konstruktiivista? Koska ahdistus on määritelmällisesti inhottava tunne. Mutta jos tämä mikä ilmentyy minulle ahdistuksen mysteerinä, mustana timanttina, on vain yksi mahdollinen tulkinta ja manifestaatio jonkinlaisesta arkkitason mysteeristä, niin olisinko siis voinut valita toisin? En koe että tämä on ollut valinta. Mikä olisi konstruktiivinen mysteeri ilman Jeesusta? 

Ahdistus on Jeesus mutta Jeesus ei ole ahdistus. Koska Jeesus on jotain muuta. Ehkä toivoa, merkityksellisyyttä. 

Esseisti Antti Nylénin mukaan Robocop ja E.T. ovat Jeesuksia. Ainakin siinä mielessä, että molemmat ovat täysin uniikkeja yksilöitä samalla tavalla kuin Jeesus oli erilainen kuin kukaan muu. Kaikki muut ovat ihmisestä, Jeesus on ihmisestä ja Jumalasta. Mutta jos on aidosti mahdollista, että Robocop on Jeesus, niin missä sen raja kulkee, mitkä kaikki objektit voivat salassa olla Jeesuksia. Jos Robocop voi olla Jeesus, voiko banaani olla Jeesus? Tällaista kysymystä ei olisi voinut esittää keskiajalla. 

Banaani eroaa Robocopista ainakin siten, että Robocop on käsikirjoitettu, elokuvattu taideluomus. Banaani keittiössä ei ole taiteeksi määritelty objekti. Jos banaania käytettäisiin osana taideteosta, tai jos harjoitettaisiin taideteoriaa, jossa kaikki mahdollinen yritetään nähdä taiteena, niin banaanin mahdollisuus olla Jeesus kasvaisi. 

Suomeen on perustettu uuspakanallinen uskonto, joka palvoo karhua. Uskonnon perustaja erikseen mainitsee, että hän ei halua tukea äärikansallismielisiä tahoja. Hän sanoo kannattavansa sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoa. Onko tämä missään tekemisissä millään tasolla esikristillisen pakanuuden sisältöjen kanssa. Onko karhukin Jeesus?

Fanitin joskus Rooman keisari Julianus Luopiota (361-363), koska hän hetkellisesti palautti Roomaan vanhat esikristilliset jumalat ja heitteli kapuloita kristinuskon rattaisiin. Toisaalta en tiennyt hänestä paljon mitään. Mutta sitten taas toisaalta, oletan että monetkin suuret taideteokset erinäisistä tapahtumista ja merkkihenkilöistä on luotu nykynäkökulmasta wikipedia-artikkelin tasoisin tiedoin. Koska mitä ja kuinka paljon sinun pitää tietää jostain henkilöstä/filosofiasta/tapahtumasta, että voit millään tavoin käyttää sitä oman itsesi rakennuspuuna? Jos vaatimukset laitetaan tarpeeksi korkealla, et voi koskaan käyttää mitään. Joka tapauksessa, luin myöhemmin David Bentley Hartin kirjan Ateismin harhat. Hart sanoo, ettei Luopio itse asiassa voinut vastustaa kristinuskoa, koska se oli jo niin läpäissyt kaiken ajattelun. Kaikki Luopion teot olivat itse asiassa kristillisiä tekoja, ja muinaisten jumalien palautusyritys oli lopulta sisällöltään kristillinen. Vastarinta oli tullut mahdottomaksi, mutta Luopio ei sitä nähnyt. 

Entäpä sitten Black Mirror -sarjaelokuvan jakso, jossa esitetään dystopia maailmasta, joka on muuttunut suureksi Idols-kisaksi. Jollet ole kilpailija, olet kuntopyörän polkija. He tuottavat kaiken maailman sähkön ja katsovat polkiessaan edessään olevasta monitorista kisailua, jonka palkinto on päästä pois kuntopyörän päältä. Tulla joksikin. Mutta eräs mies on päättänyt tuhota ja murtaa järjestelmän. Hän kerää tuhansia pisteitä polkemalla pyörää. Hän pääsee televisioon. Mutta hänellä on mukana itsetehty veitsi, ja kun hänen esiintymisvuoronsa tulee hän uhkaa tuomareita veitsellä ja pitää puheen koko järjestelmää vastaan. Mutta järjestelmä ei sinänsä tuhoudu eikä järjestelmä poista häntä näyttämöltä väkivallan avulla. Tuomari sanoo, että puheenvuoro on koskettavinta, jota hän on koskaan nähnyt. Kapina sulautetaan järjestelmään. Vallankumouksellisesta tulee muiden polkupyöränpolkijoiden ohjelmavirtaa pieninä 15 sekunnin mainoksina, jossa hän uhkaa tuhota koko systeemin. Mutta oikeasti hän on päässyt pois pyörän selästä, ja näiden mainosten tekeminen on hänen työnsä, jolla hän lunastaa yläluokkaisen elämänsä. Järjestelmä nielee kaiken, todellisuutta ei ole järjestelmän ulkopuolella. 

Onko Jeesus tällainen järjestelmä? Mitä todellisia todisteita on sille, että kaikki on Jeesusta? Jos en oikeasti usko Jeesuksen olleen olemassa, eli siis uskon että kristinusko on ihmisten keksintöä vailla tällaista todellisuuspohjaa, niin silloin Jeesus on kulttuurinen artefakti, vahva ehkä mutta ei tuhoutumaton. En siis ole varma, onko kaikki Jeesusta, kuten en ole varma yhtään mistään. Mitä tahansa voi väittää. Ja eri elämänvaiheissa ja eri lukeneisuuden asteissa ihmiset väittävät eri asioita. Ihminen on erilainen 40-vuotiaana kuin 30-vuotiaana. Ja niin edelleen. Mistään ei voi olla varma. 

keskiviikko, 5. helmikuu 2020

Voiko mikä tahansa olla avain?

Olen elämässäni käyttänyt varmaan tuhansia tunteja täten: olen kävellyt asunnossani tai ulkona yrittäen ajattelemalla ajatuksiani parantaa ajatukseni ja itseni. Luin vanhoja päiväkirjoja tasan 10 vuoden takaa. Kevät 2010. Olin valmistumassa yliopistolta, kevät meni gradun parissa tiiviisti. Silloinkin olin lähtenyt metsäkävelylle tarkoituksena ajatella itseni paremmaksi. Pyöritellä ajatuksia, "hyökätä" niiden kimppuun ja "pyydystää" oikeat ajatukset. Saada saalista. Lääkettä. Tietenkään ihmeparantuminen tällaisen kautta ja avulla ei voisi oikeasti olla mahdollista. Ylipäätään voi pohtia, että miten mikään voi olla pysyvää? Miten kukaan voi saavuttaa ajattelemalla ja/tai lukemalla jonkinlaisen uudenlaisen maailmankuvan tai terveemmän tavan ymmärtää ja kokea itsensä ja maailma? Miten sellainen uusi "softa" muka ladataan itseen? Ainakaan ei samalla tavalla kuin tietokonesofta, joka asentuu selkeästi, ja syrjäyttää vanhan. Ihminen voi varmaan muuttua, ja osin ikäkin muuttaa asenteita, mutta en tiedä miten kukaan voisi muuttua kovin pysyvästi omin avuin sitä yrittämällä. Kuitenkin usein olen törmännyt narratiiviin, jossa henkilö lukee tietynlaisia kirjoja, ja ne muuttavat häntä. Luulen että tämä on itsepetoksellista. Että oikeasti se muutos on vain hetkellinen, kuten kaikki kokemukset ovat loppujen lopuksi hetkellisiä. Ja siinä hetkessä saattaa kokea jopa lievää ekstaasia, ja siksi ilmaistaan että on todella todella muututtu. Tai ehkä ihmisiä on vain niin monenlaisia, ja jotkut muuttavat itseään kirjoilla. 

Entä tämä kysymys. Mitä minä tiedän juuri nyt? Mitä minun mielessäni on juuri nyt? Jos katson vaikkapa kättäni ja keskitän siihen huomioni täysin, en siinä hetkessä tiedä mitään Rooman keisarikunnan vaiheista. Minulla on tästä tietoa, mutta se ei ole siinä tilanteessa mielen etualalla. Voisi siis sanoa, että koko maailmankaikkeutemme on se, mihin huomiomme kulloinkin kohdistuu. Kaikki on äärimmäisen hetkellistä, ja kaikki hetkeä pidemmät "tarinat" ovat vain mielen luomaa harhaa.

Mitä sitten on täydellisyys? Mistä tulee täydellisyyden käsite? Miksi jotkut ihmiset pyrkivät voimakkaasti tätä kohti? Miksi on perfektionisteja? Täydellisyyden käsite on tyhjä. Se on ihmisten kehittämä. Miten ja miksi? Ihmisillä on ollut pyrkimyksiä ja tekoja ja taitoja jo 70000 vuotta. Monesti tekemiset ja taidot ovat määränneet ihmisen statuksen yhteisössä, ja sitä kautta säädelleet heidän lisääntymisonnistumistaan. Jos teit kaiken hyvin, status oli korkea ja lisäännyit toisten korkean statuksen ihmisten kanssa. Lisäksi lisäännyit enemmän kuin muut. Biologinen geneettinen voitto. Nyt tämä täydellisyyden tavoittelun tarve vain kohdistuu muualle, koska yhteiskuntamme on metametajälkijälkimoderni. Kuitenkin lopulta käsite on tyhjä. Täydellisyys on vain harhaa. Ajattelin tätä tänään kävelypohdiskelessani asioita. Ja se helpotti minua. Että täydellisyyttä ei olekaan, voin ottaa rennommin, voin huojentua. (Tosin kuten edellä sanoin, en pysyvästi, koska pysyvää muutosta ei voida saavuttaa, ja minulle on aina ollut tyypillistä täydellisyydentavoittelu ja sitten itseni soimaaminen, kun tämä ei koskaan toteudu.) Mutta sitten nousi seuraava kysymys. Jos täydellisyyden hetkellinen käsittäminen harhaksi, on huojentavaa, mihin tämä huojennus perustuu? Johonkin ajatuksissani tapahtuviin (hetkellisiin) uudelleenjärjestelyihin? Johonkin jota voisi kuvata uuden polun löytämiseksi labyrintin sisältä ulos? Että se olisi jonkinlainen hyvin konkreettinen löydös, avain joka menee lukkoon ja ovi aukeaa ja maailma muuttuu (ainakin vähän, ja vain hetkellisesti)? Mutta miten se voisi olla näin? Sehän tarkoittaisi, että ajatuksissa olisi jonkinlaisia lainalaisuuksia ja konkreettisia "tapahtumia", melkein kuin objekteja, ja luonnontieteellisen kaltaisia syy-seuraus -suhteita. Ei se varmaan näin ole. Miksi siis huojennus, kun ajattelin täydellisyyden olevan harhaa? Seuraava vastausyritys: koska se on magiaa. Samanlaista jossa buddhalaiset luovat mieleensä tulijumalattaren kuvan, ja jumalattareen sulautumalla voivat nostaa omaa ruumiinlämpöään tummo-nimisessä rituaalissa. Mutta ei ole mitään tulijumalatarta. On vain keksittyjä mielensisältöjä, keksittyjä labyrintteja, keksittyjä avaimia. Ja se, että sain huojennuksen johtui siitä että jollain tasolla hyökkäsin minua riivaavan täydellisyys-käsitteen kimppuun "harha-aseella". Mutta "harha-ase" ei ollut absoluuttinen avain. Se oli itsessään harhaa. Meitä sitovat fysiikan lait, emmekä voi juosta seinän läpi tai hypätä katolta ja lentää. Emme voi teleportata toiseen galaksiin. Mutta mitkä lait oikein sitovat ajattelumme sisältöjä? Onko siellä kaikki mahdollista? Voiko mikä tahansa olla avain?

lauantai, 1. helmikuu 2020

Kirja: Mätämunan muistelmat - Seppo Heikinheimo

Muistuttaa jollain tavalla ihme kyllä Sven Hasselin sotakirjoja. Hasselilla luodaan aina äärimmäisiä tilanteita, joihin liittyvät valtasuhteet ja suureen kuseen joutuvat tyypit. Ärsyttävä pikkuvääpeli joutuukin kirjan sankareiden vedätyksen seurauksena raivohullun kapteenin armoille. Viaton ihminen joutuu Gestapon kiduttamaksi, on täysin pihalla siitä mitä hänelle tapahtuu. Näitä tilanteita on todella tyydyttävää seurata lukijana. Gladiaattorinäytökset. Heikinheimo loi niin paljon samankaltaisia tilanteita, että mielleyhtymiä Hasseliin spontaanisti. 

Ihme tyyppi. Pidin ennen kirjan lukemista kuulemieni hajatietojen perusteella jatkuvasti ilkeilevänä ja kaiken kuulemansa teilaavana. Mutta hyvin sympaattinen kuva piirtyi kirjasta esiin. Monia ihmisiä hän ihailee ja kehuu. Käytöstavat ovat tärkeitä. Ammattietiikkaa on olemassa, esimerkiksi siten, että hän ei halunnut ystävystyä niiden kanssa joita arvosteli. 

Tämä kirja on vain yksi puoli asioista. Ehkä on jätetty pois asioita, muistettu väärin, puhuttu muunneltua totuuttu, jopa valehdeltu. Kuka tietää? 

Minä en itse ole koskaan saanut juuri mitään irti klassisesta musiikista. Muutenkaan musiikki ei ole minulle erityisen tärkeä asia. En pääse syvälle tiloihin musiikkia kuunnellessani. En myöskään ole koskaan arvostanut runoja. Mutta koen sanoitetut pop-laulut laulettuna runoutena, ja tämä yhdistelmä toimii minulle hyvin. En ota musiikkia siinä ohessa niin vakavasti, mutta se kuitenkin kohottaa sanat paljon vaikuttavampaan muotoon, kuin minkä saattaisin kokea vain lukemalla. Joka tapauksessa, tämän musiikin imeytymishäiriöni takia kirjan aihepiiri ei ollut minulle maailman läheisin.

Oletan, että Heikinheimon perusolemisessa oli jonkinlainen musta pohjavirtaus. Yuval Noah Harari Sapiens-kirjassaan: joillakin ihmisillä on ikävä kyllä syntymästään asti epäonniset biokemiat. Esimerkki: jollakin ihmisellä onnenkokemus-asteikko kouluarvosanoin 5-7 ja toisella 8-10. Ensimmäisenä mainittu kykenee kokemaan parhaimmillaankin vain 7, mutta jälkimmäisen perustaso ilman erityistä onnellisuutta on tätä parempi. 

Olen lukenut muualta, että Heikinheimo oli usein myös syvästi masentunut. Ja oli puhunut itsemurhastaan aiemminkin. Mutta kirjassa hän ei mainitse tällaisista omista tunnepuolen asioistaan mitään. Hänen lopussa mainitsemansa listaus itsemurhan syistä ei minusta voisi olla todellinen syy. Tai, mikä on todellinen syy? Olen lukenut, että itsemurha tuntuu ainoalta järkevältä teolta pienen hetken ajan. Ja jos ja kun siitä pääsee yli, mieleen palautuu taas muitakin ratkaisumalleja. 

Kirjan lopussa on pohdintoja maailmankaikkeuden muodosta. Että vain sellaisella voi olla muoto, joka sijaitsee isommassa tilassa. Jalkapallo on pyöreä ja sen ulkopuolella on ilmaa. Tästä Heikinheimo johtaa, että maailmankaikkeudella ei voi olla muotoa, jos jotain ei ole sen ulkopuolella. Minä en ymmärrä maailmankaikkeuden muotoa todella, se vaatisi matematiikan osaamista. Mutta olen lukenut ja uskon jotenkin sen, että maailmankaikkeudella voi matemaattisesti määriteltynä olla muoto, mutta sen muodon ulkopuolella ei silti ole mitään. Lisäksi uskon että tämä matemaattinen malli myös aidosti kuvaa jotain konkreettisesti todellista. Eikä ole vain teoriaa ilman objekteja. 

Mielestäni Heikinheimo syyllistyi tässä arkijärjen käyttöön kosmisissa yhteyksissä. Mutta arkijärki pettää valtavan suurissa mittakaavoissa ja valtavan pienissä mittakaavoissa. Kari Enqvist: Savanneilla ei yleensä liikuta valon nopeuksilla. Ja tämän takia Homo Sapiens ei tajua valonnopeutta intuitiivisesti. Se, että tajuamme intuitiivisesti nämä liikkeet jotka tajuamme, on itse asiassa itsessään ihmeellistä, jos sen oikein oivaltaa.

Aivan samoin syyllistytään arkijärjen käyttöön, kun sanotaan, että kaikella on pakko olla alkusyy, siispä maailmankaikkeudella on pakko olla alkusyy. Ja se syy on kristinuskon Jumala. Mutta maailmankaikkeus on 13,82 miljardia vuotta vanha, ja ihminen on korkeintaan vähän yli sata vuotta vanha. Ihmislaji on ehkä 70000 vuotta vanha. Maailmankaikkeus oli ensin. Sen lainalaisuudet olivat ensin. Sen olemus. 

Ihmisolennot elävät Maan pinnalla elämänsä ja kuolevat täällä. Ihminen voi elää ilman maailmankaikkeutta. Tarkoitan: ilman, että ajattelee maailmankaikkeutta. Ilman että ajattelee atomeita, kvarkkeja, geologisia maailmankausia. Kyllä täällä elää voi ja aurinko nousee/laskee ja päivät menevät iltaansa. Ja vuodet menevät ja kohta olemme kaikki kuolleita. Voi keskittyä arkeen ja työntekoon. Heikinheimo ei ajatellut paljon maailmankaikkeutta? Hän keskittyi musiikkimaailmaan. Sen ihmisiin. Se tuntui täydeltä elämältä. Nämä ovat huonoja väitteitä, koska enhän minä tiedä miten hän eli ja millaista oli olla hän. Eli sokeana koko ikänsä?

Tuli mieleen myös, että vain suomalainen olisi voinut kirjoittaa tällaisen kirjan. Suomalaisuus ilmenee kaiken pienimuotoisuutena. Siinä ettei todellista yläluokan kulttuuria edes ymmärretä. Asemoidaan suomalaisia "juntteja" aidosti isoporvarillisiin klassisen musiikin kuvioihin, ja tästä luodaan jonkinlainen tunnelma ja asetelma usein. Kehuskellaan sillä, että joku edes tuntee minut, että suomalainen voi tuntea tällaisia ihmisiä. Ja jotkut on minun kavereitani vaikka on kuuluisia. Ashkenazy (=kuuluisa pianisti) soittaa minun huoneistossani alusvaatteisillaan minun pianoani ja avoimesta ikkunasta kadulla kulkijat saattavat kuulla että siellä joku soittaa tosi hienosti. 

Mitä klassinen musiikki edes on? Mielestäni on outoa, että näin kummallinen idea, musiikki ilman sanoja ja laulua, on voitu edes keksiä ja sitä harjoittaa Euroopassa satoja vuosia. Miten kukaan on koskaan voinut saada siitä mitään irti? Siinä ei ole sanoja, ei voi sanoa mistä se kertoo. Mutta onhan tunteet. Anna musiikin viedä ja anna sen herättää tunteita ja koskettaa. Mutta tunteita on aika vähän erilaisia. Jos musiikki herättää iloa ja surua ja innostusta, niin siinäpä sitten ollaan. Mitä sitten? Sävellys herättää tunteita, ei kauhean ihmeellinen asia. Mutta tämä olen vain minä. Esimerkiksi Oliver Sacksin Musicophilia-kirjassa kerrotaan ihmisistä, jotka klassinen musiikki vie aina ja ikuisesti heidän sitä kuunnellessaan syvyyteen ja ihmeeseen. 

Taiteen status. Kulttuurinen pääoma. Pierre Bourdieun teoriat. Kuinka monta kertaa Euroopan historiassa on sinfoniaorkesteri esittänyt vaikkapa Beethovenin kolmannen sinfonian ja kuinka monet korvat ovat sen kuulleet? Ja sitten olennainen: kuinka moni näistä ihmisistä on ollut kuuntelemassa täysin vilpittömästi ja puhtaasti ja pyyteettömästi? Kuinka moni, koska se kuuluu heidän luokkansa ihmisten huvituksiin. Musiikkiesitys on ikään kuin koru, jonka kautta voi osoittaa makuaan. Mitä toisaalta on tuo pyytettömyys ja kaikki jota vaadin, onko sitä olemassakaan? 

Voitaisiin kuvitella maailma, jossa klassinen musiikki olisi täysin samassa status-asemassa kuin Eppu Normaalin kaltaiset pop-yhtyeet. Status on harhaa. Se muuttuu. Toisaalta se on totta. Toisaalta se, että esitän tässä sen olevan harhaa, ei muuta sen statusta muiden silmissä, eikä ehkä edes omissani. 

Vielä kirjassa siteeratuista musiikkiarvosteluista. Näyttivät siltä, ettei niissä todella sanottu mitään. Käytettiin paljon adjektiiveja. Käytettiin kirjallisuustieteen tekstejä muistuttavaa koukeroista ilmaisua,  jossa haahuillaan ja haamuillaan ja luodaan positioita ja ollaan lopulta mauttomia ja värittömiä. Eikö klassisesta musiikista voi sanoa mitään konkreettista ja järkevää? Koska se loppujen lopuksi herättää vain joitakin muutamista olemassaolevista tunteista ja on soitettu hyvin tai soitettu huonosti ja siinä kaikki.

lauantai, 5. tammikuu 2019

Miten voi tietää mitä politiikassa todella tapahtuu

Hallitusta usein haukutaan. Että pääministeri ja muut ovat tehneet sitä ja tätä. Eivät saa mitään aikaan. Ovat munanneet tuon ja tuon. Tai sitten kehutaan. 

Mutta minusta tuntuu, että juuri kukaan, joka politiikkaa kommentoi, ei tiedä siitä riittävästi pystyäkseen sanomaan siitä mitään. 

On olemassa hallitusohjelma. Sitä yritetään jollain tasolla toteuttaa. Mutta Suomi on pieni tekijä maailmassa, ja maailmantilanteet vaikuttavat myös siihen mitä Suomessa edes voidaan tehdä. Jotkut asiat tapahtuvat taasen ilman hallituksen vaikutusta. 

Jos halutaan saada aikaiseksi maassamme asia X, niin ensin se käydään läpi eduskunnassa ja valiokunnissa normaalien reittien mukaan. Siinä vaiheessa alkuperäinen ajatus on voinut muuttua monin tavoin. Tulee sitten valmis laki. Vielä se pitäisi toteuttaa. Toteutus voi olla erilainen kuin haluttiin, tai toteutus voi jäädä puolitiehen. Vaikka laki olisi toteutettu tehokkaasti, sen vaikutus ei välttämättä ole se mitä haluttiin. Mitä siis on todella saatu aikaan lailla X? Mitä saadaan aikaan kaikilla yhden hallituksen tekemillä laeilla? Miten hallitusohjelma todella toteutuu? 

Tästä on vaikea saada luotettavaa tietoa, koska hallitusvastuussa olevat puolueet kehuvat itseään ja oppositio-puolueet vastustavat hallitusta, ja politiikantutkijoilla on yleensä oma todellisuusdenhahmotustapa, joka ei ole neutraali. Toisaalta, mitä se neutraalius edes on ja onko se mahdollista?

Hallitusohjelman toteutumista voisi seurata media kaiken aikaa. Mutta en ole tällaista missään nähnyt, ehkä en ole vain osannut etsiä. 

On myös paljon näkymätöntä työtä, jota ei osata kommentoida koska siitä ei oikein mitään tiedetä. On korkea-arvoisia virkamiehiä joiden työpaikat pysyvät hallitusten ja eduskuntien vaihtuessa. He tekevät omaa työtään ehkä hallituksen linjaa vastaan. 

Loppujen lopuksi on vaikea tietää mitä politiikassa saadaan aikaan. Siksi olisi paras lähes kokonaan pidättäytyä arvosteluista sen suhteen. 

torstai, 3. tammikuu 2019

Pyrrhon

Miten kukaan voi koskaan olla täysin varma mistään? Kuinka paljon tietoa asiasta pitää hankkia, että siitä voisi muodostaa mielipiteen?

Kuvitellaan historiantutkija, joka on perehtynyt kylmän sodan aikaan 50 vuotta. Lukenut aiheesta tuhansia kirjoja. Tietääkö hän riittävästi, että voisi tehdä oman kirjansa aiheesta? Haluamme ajatella, että tietää, koska haluamme uskoa että ihmisellä on oman elinaikansa aikana mahdollisuus saada ymmärrys jostain asiasta. 

Ja ehkä esimerkin tutkija kirjoittaa sitten kirjansa. Mutta se on vain yksi tulkinta. Siinä voi vaikuttaa taustaoletuksina ajatukset joihin henkilö on uskonut siitä lähtien kun täytti 15 vuotta. Niistä hän ei ole päässyt eroon, ja miksi pitäisikään päästä? 

Kaikki olemme eräällä tavalla vankeja, eivätkä ajatuksemme ja elämämme ole täysin vapaita. Olemme sen historiallisen ajanjakson vankeja johon synnymme, ja ajattelemme tavoilla jotka tyypillisiä sille ajalle. 1800-luvun feministi Suomessa olisi kannattanut naisten oikeutta omaan omaisuuteen, tai tyttöjen kouluttamista. Nykyisin feminismissä puhutaan esimerkiksi sukupuolten moninaisuuden puolesta, tiukkaa sukupuolittamista vastaan. Tämä ei olisi ollut mahdollinen ajatus täysin samalla tavalla 1800-luvulla. 

Olemme sen yhteiskunnan vankeja johon synnymme, ja tyypillinen suomalainen ei pystyisi omaksumaan tyypillisen italialaisen tapaa keskustella, syödä, olla olemassa. 

Olemme ihmisruumiin vankeja. Aistimme eivät näe koko maailmaa. Maailmamme on apinan tulkinta maailmasta. Pystymme ilmeisesti ymmärtämään noin 150 ihmisen ryhmän, mutta emme enempää. Koska tämä oli alkuperäinen ihmislauman koko. 

Pyrrhon oli antiikin kreikkalainen filosofi, joka oli sitä mieltä, että oikeastaan mitään ei voida tietää, koska kaikista asioista voidaan aina esittää yhtä pätevän kuuloinen vasta-argumentti. Eli kaikissa asioissa on monta totuutta, siispä totuutta ei ole. Pyrrhon eli maailmassa jossa puhetaito oli tärkeä ja ihmisiä vakuutettiin oman mielipiteen voimasta puhumalla. Ja P. sitten huomasi, että hän vakuuttuu aina viimeisimmästä puhujasta. Tunnistan saman piirteen itsessäni. 

Mistä tahansa asiasta voi olla mitä tahansa mieltä millä tahansa argumentilla. 

 

En kuitenkaan kannata kyynistä relativismia, jossa millään ei ole mitään väliä (vaikka tällaisilla ihmisillä juuri sillä kyllä usein suuresti on väliä, että millään ei ole väliä). Kannatan Pyrrhonia, koska hän vaikuttaa mielestäni olevan oikeassa. Mielipiteet ja väitteet vaatisivat taakseen niin paljon tietoa, että loppujen lopuksi sitä ei ole juuri minkään väitteen takana. On vapauttavaa ajatella, että kukaan ei ole oikeassa.