Ostin koska Perttu Häkkinen kehui aikoinaan ohjelmassaan. Sanoi olevan ainoan kirjan, jonka koskaan lukenut heti perään toisen kerran uudestaan. Ainut kirja jolle itse olen tehnyt noin on Hanna Haurun Utopia. 

En haluaisi ostaa kirjoja, koska kirjastoista niitä saa "ilmaiseksi". Tätä ei löytynyt.

Kirjassa on paljon naisasiaa. Ei naisasiaa merkityksessä feminismi, vaan siten että Piho lähes joka aukeamalla kertoo naisista joihin on ihastunut ja joista haaveilee. Monista naisista hän toivoo itselleen vaimoa.

Piholla sillä lailla epäonninen ensimmäinen avioliitto, että vaimonsa oli hypermustasukkainen. Mustasi kotiin tulleista lehdistä naisten kasvot ja vartalot. Piho kärsi. Piho kesti.

Olin aiemmin hyvin radikaali ateisti. Ajattelin ettei kristinuskossa ole mitään hyvää. Että se vain orjuuttaa ihmisen. Että koska se ei ole totta, siitä virtaa vain pahuutta. Ajattelin, että kun siitä vapautuu, vapautuu monesta muustakin. Myös ajattelin esikristillisen pakanuuden Suomessa (oikeammin: nykyisen Suomen maantieteellisellä alueella) olleen parempi uskonnollinen järjestelmä kuin kristinuskon.

Nykyään näen kristinuskon hienona ilmiönä ja projektina. Ihmisten luoma. Hulluutta, immateriaalista maailmantulkintaa. Pitkäkestoisin kansainvälinen järjestö. Sen ytimessä tasa-arvon idea. En edelleenkään usko kristinuskon väittämiin. En usko kristinuskon jumalaan tai Jeesuksen olemassaoloon. Jos uskon johonkin jumaluuteen, uskon jonkinlaiseen maailmankaikkeuden yleishenkeen. Maailmansieluun. Logokseen. Zeukseen. Johonkin tällaiseen. 

Pihon elämä ja sen kulku olisivat olleet mahdottomia ilman kristinuskoa. Onko kukaan ihminen tai tilanne tavallinen, vai onko nykymaailmassa jopa loukkaavaa sanoa noin. Ehkä kukaan ei ole tavallinen. Vaikka maksaisi asuntolainaa, kävisi töissä, ei hötkyilisi. Silti sisällä sininen rovio palaa. Veriset linnut nokkii koiranpentua. Naurattaa atomipommi. Käsi työnnetään rotkon yli. En tiedä. Joka tapauksessa Pihon elämän kuviot olisivat ilman uskoa olleet toiset. Hänhän ylipäätään eli jatkuvasti kansainvälisen ja kansallisen uskonyhteisön sisällä ja se oli viitekehys isolle osalle kuvaamaansa elämää.

Piho ei välittänyt rahasta. Eräässä vaiheessa ehkä jo 50-vuotiaana (?) jätti laskukirjekuoret avaamatta ja päätyi ulosottoon. En pitänyt tätä epäonnistumisena, vaan kiehtovana, komeana ja aitona asiana. 

Dostojevski vahvasti mieleen. Niin paljon jatkuvia mielenmuutoksia. Niin paljon suuria päätöksiä ja sitten niiden hiipumisia. Piholla nämä kohdistuivat yleensä naisiin ja siihen haluaako hän nämä vaimokseen vai ei. 

Ihmettelin missä vaiheessa ja miten koko perhe-elämä ja lastenhoito on järjestetty. Olen ilmeisesti jotenkin hyvin fiksoitunut Juha Itkosen setteihin. Niissä pohditaan koko ajan tätä perhettä ja miten sen kanssa ollaan. Itkonen kokee ahdistusta, että on parin viikon reissulla USA:ssa ja jättänyt lapsensa kotiin. Piho matkustelee vaikka missä, eikä lapsia juurikaan mainita. Piho syntynyt 1946. Itkonen 1975. Ehkä Piho vain halunnut rajata lapset ja kasvatuksen aiheena ulos tästä.

Myös kirjassa huomionarvoista ääretön pikkutarkkuus. Piholla hyvä muisti. Lisäksi päiväkirjat ja muut muistiinpanot. Asioita kerrataan hyvin yksityiskohtaisesti, mihin samaistuin vahvasti koska itsellä taipumusta samaan. 

Uskaltanut ajatella itse. Ja sanoa sen julki. Joutui ulos seurakunnastaankin tämän takia. 

Ei kykene omasta mielestään ystävyyteen. Ainut miespuolinen ystävä oli kaukaisessa nuoruuden maassa. Toisaalta on hyvin kiinnostunut aktiivisesta toiminnasta seurakunnassa. Ei halunnut olla penkinkuluttaja-rivijäsen. Tässä mielessä siis sosiaalisesti taitava. 

Oli päättänyt ennen kirjoittamista sisällöistä ja tyylistä tarkoituksellisesti. Että ehkä kirja ei ollut tällainen itsestään, vaan pyrkimyksen kautta.

Kiitos elämästäsi!