!!! Juonipaljastuksia !!!

Aluksi kerron juonen todella tarkasti, ehkä koska haluan itsekin ymmärtää mistä kyse. Sori siitä. Joskus vuoden 2400 tienoilla ihmiskunta on saavuttanut ehdottoman huippukohtansa. Maankaltaistus-projektien aluksia on lähetetty toisten tähtijärjestelmien kiviplaneetoille. Alukset kulkevat lähes valonnopeutta ja ihmiset syväjäädytystilassa suuren osan matkaa.  

Mutta on olemassa vihreä liike helvetistä -tyyppinen järjestö Non Ultra Natura (NUN). Tämä ei halua mitään tällaista. Ei maapallon elämän viemistä toisille planeetoille. Ei äärimmäisen älykkäitä tekoälyjä. Ei eläinten ja ihmisruumiin äärimmäisiä muokkauksia. He haluavat olla luonnollisia, tai jotain. He eivät halua ihmiskunnan merkityksen vähenevän ja laimenevan; näin he ajattelevat tapahtuvan, jos Maa ei olisi ainut paikka jossa Maan elämä elää.

NUN saa vallan maapallolla. Sota, suurta tuhoa. NUN lähettää tappajaviruksen aurinkokunnan siirtokuntiin ja kaikkialle. Valonnopeudella maankaltaistusmestoilleen matkanneet ihmiset kuuntelevat kiinnostuneina ja huolestuneina jo vanhentuneita uutisia ja lähetyksiä Maasta. Uutiset kertovat asioiden eskaloitumisesta eskaloitumistaan. Lopulta tulee hiljaisuus, ei mitään. Ja sitten se tappajavirus. Monet maankaltaistajat kuolivat.

Monet Maassa kuolivat, mutta jotkut elivät. Pimeän ajan jälkeen koitti renessanssi, jonka käyttövoimana muinaisten (Ancients) jättämät koneet ja tiedot. Maan kulttuuria luotiin uudelleen, mutta b-tasolla verrattuna menneeseen kohokohtaan. Mutta katso! Tämäkään ei ollut ikuista, sillä kun (ydintalven aiheuttama?) jää alkoi sulaa, sen alta paljastui muinaisten myrkkypaska, joka tulisi tappamaan kaikki ihmiset. Mutta katso lisää! Tänä viimeisenä epätoivoisena hetkenä ihmiset keksivät tällaisen idean: rakennetaan avaruusarkkeja ja matkataan niillä muinaisten maankaltaistamille planeetoille. Ne ovat paratiiseja meille, maailmat valmiina meidän pinnallaan kävellä ja niissä elää. 

Näin lähti monta renessanssin lasten arkkia matkalle tähtiin. Ja Maa kuoli lopullisesti. Ja monet eläimet olivat jo ennen tuota kuolleet. Mutta ihmisillä oli taito luoda elämää pelkän DNA:n avulla. 

Arkkimatkat alkavat ehkä vuonna 3000. Kirjassa ei anneta vuosilukuja. Heidän matkansa syväjäädytyksessä kestää tuhansia vuosia. 

Avrana Kern oli/on yksi muinaisista. Juuri ennen Maan (ensimmäistä) tuhoa hän viimeistelemässä erään kiviplaneetan maankaltaistusta. Kunnon ekosysteemi jo kasassa, ilmakehät ja kaikki. Viimeiseksi tarkoitus tiputtaa apinoita ja Rus-Califi-virus. Viruksen idea vääristää puhdasta luonnonvalintaa ja pakottaa älykkyyden ja tietoisuuden ilmeneminen. Tapahtuu odottamatonta, ja apinat kuolevat ja virus menee hyppyhämähäkkeihin. Avrana Kern jää yksin kiertoradalle pienessä sukkulassaan. Kuluu kauan. Hämähäkit kehittyvät älyssä ja kasvavat koossa. 

Avaruusarkki Gilgamesh saapuu Kernin planeetalle, mutta Kern ajaa nämä pois. Kernillä on jumalten voimat suhteessa renessanssi-lapsiin. Gilgamesh menee toiselle maankaltaistetulle planeetalle mutta siellä prosessit menneet vituix ja koko planetta täynnä harmaata sykkivää massaa. Maan elämän jälkeläistä toki ja ilmakehäkin ehkä on, muttei siellä voi ihminen asua. Gilgamesh päättää mennä takaisin Kernin planeetalla ja vaikka ampua sukkulan alas, kunhan vain pääsevät valmiille planeetalle asumaan. 

Hämähäkit ovat pitäneet Kernin sukkulaan jonkinlaisena jumalana. Myöhemmin he oppivat vastaanottamaan tältä tulevaa lähetystä, joka sisältää matemaattisia pulmia. Ideana se, että kun apinat on Rus-Califi-viruksen ansiosta tarpeeksi fiksuja, niin ottavat yhteyttä ja Kern herää ja kaikki hyvin. Tässä vaiheessa Kern ei enää varsinaisesti ole fyysinen ihminen, vaan hyvin syvillä ja peruuttamattomilla tavoilla tekoälyohjelmiin integroitunut tietoisuus. 

Hämähäkit ottavat yhteyttä. Kern herää ja alkaa keskustella näiden kanssa. Seuraa erittäin epäuskottava juonikuvio, jossa Kern ei vuosisatoihin ymmärrä tai tajua kysyä keskustelukumppaneiltaan miltä nämä näyttävät, vaan kaiken aikaa kuvittelee puhuvansa apinoiden kanssa. Ihmettelee vain näiden outoja ideoita ja erikoista avaruudellista hahmotusta sun muuta. Sitten jossain vaiheessa hämähäkit lähettävät kuvan itsestään. Kern järkytyy mutta lopulta päättää rakastaa ja olla lapsistaan ylpeä. Seuraa hieno ja liikuttava puhe, jossa Kern vastaa hämähäkkien isoon kysymykseen, että miksi me ollaan täällä:

You are made of My will, and you are made of the technology of that other world, but all of this has been to speed you on a path you might have taken without me, given time and opportunity. You are Mine, but you also belong to the universe, and your purpose is whatever you choose. Your purpose is to survive and grow and prosper and to seek and understand, just as my people should have taken these things as their purpose, had they not fallen into foolishness, and perished. 

Minä olen halunnut teidän olemassaoloanne ja teidät on tehty tuon toisen maailman tiedon ja osaamisen avustamana, mutta kaikki tämä on tehty nopeuttaaksemme sitä kehitystä jonka olisitte voinut saavuttaa itsekin, jos aikaa ja onnea vain olisi ollut riittävästi. Te olette Minun, mutta te kuulutte myös maailmankaikkeudelle, ja teidän tarkoituksenne on mikä tahansa jonka sellaiseksi haluatte valita. Tarkoituksenne on elää porskuttaa, kasvaa ja kaunistua ja etsiä ja ymmärtää, aivan kuten minun kansani olisi pitänyt pitää näitä asioita tarkoituksenaan, elleivät olisi vajonneet hulluuteensa, ja kukistuneet. 

Hämähäkit ovat monella tapaa erilaisia kuin ihmiset. Heillä ei ole selkeitä pysyviä hierarkioita. He uskovat yhteistoimintaan. Naaraat dominoivat uroksia. Urosten keskuudesta noussut "andristinen" emansipaatioliike, joka yritti mm. kieltää urosten tappamisen, jopa parittelun yhteydessä. Urokset ovat kuitenkin naaraita pienempiä ja joutuvat pelaamaan heidän säännöillään, jos haluavat menestyä esimerkiksi tiedemaailmassa. Hämähäkkien kieli on yhdistelmä kasvon osien liikettä ja jalkojen naputusta. Ovat automaattisesti kotonaan kolmiulotteisessa ympäristössä, koska elävät verkkokaupungeissa. 

Gilgamesh tulee takaisin, ihmisten ja hämähäkkien välillä käydään taistelu. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on hämähäkin kokemus Gilgameshin sisätiloista. Siis ihan tavallisista käytävistä ja kaikesta siitä. Ne tuntuvat hämähäkistä täysin käsittämättömiltä ja vierailta. Taistelun aikana ihmisiin tartutetaan jonkinlainen make love not war -virus, jonka jälkeen he osaavat nähdä hämähäkit siskoinaan ja veljinään. Ihmiset muuttavat hämähäkkiplaneetalle ja syntyy yhteissivilisaatio, joka myöhemmin matkustaa tähtiin etsimään ja katsomaan. Ensimmäinen kirja Children of Time päättyy.

Sieltä he sitten löytävät Kernin aikalaisten maankaltaistaman planeetan, jossa älykkyyteen nostettu laji ovat mustekalat. Samassa tähtijärjestelmässä on toinen planeetta, joka sisältää ensimmäisen tunnetun esimerkin maan ulkopuolisesta elämästä. Tämän planeetan nimi on Nod. Siellä asuu myös atomitason parasiitti-organismi, joka kuitenkin on älykäs ja tietoinen. Se on elänyt Nodin elämänmuotojen sisällä miljoonia tahi miljardeja vuosia. Se nauttii uusista kokemuksista, eri eliöiden tavasta kokea ja olla. 

Nyt Nod-organismi pääsee ensi kertaa "maistamaan" ihmistä. Uskomaton seikkailu! Ihmisten kautta he saavat myös ihmisten tiedot ja tiedon suuremmasta maailmankaikkeudesta. Loistava seikkailu mikä kuitenkin ikävä kyllä tuhoaa ja tappaa ihmisen ruumiin, koska Nod-organismi ei osaa sitä kunnolla käsitellä. Ikävä kyllä organismi pääsee vapaaksi myös mustekalojen planeetalle ja tuhoaa sen eliöstön lähes täysin. 

Kun ihmiset ja hämähäkit saapuvat ko. aurinkokuntaan tilanne on tämä: mustekalojen planeetta organismin tuhoama, Nod-planeetta tabu-verboten-alue mustekaloille jotka elävät isoissa vesitäytteisissä avaruusaluksissaan vanhan planeettansa kiertoradalla ja muualla aurinkokunnassaan. Ihmiset ovat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Vituix meni maankaltaistus siis sikäli. Monien vaiheiden jälkeen Nod-organismi opetetaan olemaan ja nyt se, ihmiset, hämähäkit ja mustekalat muodostavat entistä voimakkaamman ja paremman lajienvälisen avaruussivilisaation. 

He elävät niukkuuden jälkeistä aikaa (post-scarcity). Kaikilla on kaikkea, periaatteessa melkein ikuinen elämäkin. Lisäksi mustekalat keksineet valoa nopeamman matkustamisen. Toinen kirja Children of Ruin päättyy.

Seuraavaksi kyseinen porukka löytää erään planeetan kiertoradalta avaruusarkki Enkidun, ainoan löydetyn ja tunnetun Gilgameshin lisäksi. Tämäkin arkki siis ponnistanut tähtiin uudelleen ja lopullisesti kuolevasta Maasta. Päätyneet tuhansien vuosien matkan jälkeen tälle planeetalle, koska heillä oli tähtikarttoja jotka näyttivät muinaisten maankaltaistusprojektien sijainteja. Mutta voi! Projekti ei ole kovinkaan valmis, on jäkälää ja sieniä ja jotain, on ilmakehä mutta ei isoja eläimiä. On myös salaperäinen ei-ihmisperäinen signaali, joka tulee syvältä vuorijonon alta. 

Kapteeni päättää, että mennään aluksi pinnalle pienellä joukolla. Enkidussa kait satojatuhansia ihmisiä syväjäädytettynä. Nämä kaikki voitaisiin herättää ja roudata pinnalle heti, jos siellä olisi kunnon ekosysteemit jo valmiina. Muttei oo, täytyy ryhtyä maanviljelijöiksi. Täytyy saada satoa. Täytyy luoda sioista monenlaisia eläimiä: lihasika, maitosika, vetosika, vahtikoirasika ja niin edelleen. Täytyy luoda hyönteisiä ja viljaa ja kaikkea. Ja lopulta he kukoistamme, eikös juu, ja kaikki Enkidulta pääsevät alas planeetalle. Mutta näin ei koskaan tapahdu, koska pinnalle tulleet saavat lapsia ja näitä lapsia pitää ruokkia ja satomäärät eivät pysty elättämään Enkidun muita matkustajia. Eikä kyse ole vain pinnalla syntyneistä vauvoista, vaan siitä ettei miehistön kykenemä b-luokan maankaltaistus ole tarpeeksi tehokasta tahi nopeaa. Ei voida koskaan saada kaikkia pinnalle asumaan. Siellä he ovat Enkidussa, syväjäässä, lähteneet tuhansia vuosia sitten Maasta, mutta eivät koskaan herää vaan kuolevat uniinsa. 

Lopulta ainut käyttökelpoinen kuljetusaluskin tuhoutuu, eikä Enkiduun enää edes pääse. Syvä syyllisyys synnyttää myytin vahtaajista (Watchers), jotka tuomitsevat eloonjääneet. Mutta silti pitää elää. Viljellä, syödä. Rankkaa hommaa. Mutta sukupolvien päästä koittaa jonkinlainen kulta-aika, ekosysteemi alkaa olla toimiva. Mutta kulta-ajan jälkeen koittaa tuho ja kuolema. Koska loppujen lopuksi luotu elämän verkko oli liian heikko ja yksipuolinen. Jokin sieni tuhoaa liikaa, jotkin hyönteiset lisääntyvät liikaa. Kaikki kuolevat. Viimeisenä Liff-niminen tyttö.

Ihmiset, hämähäkit, mustekalat, Nod-organismi, tekoäly-Kern sekä älykkäät korpit ovat siis mestoilla, ja näkevät Enkidun ja planeetan pienen siirtokunnan. Lähettävät sinne Miranda-nimisen naisen, joka itse asiassa on keinotekoisesti luotu ihminen, jota hallitsee/ohjaa Nod-organismi. Alkuperäinen Miranda eli ihmis-Miranda on jatkanut matkaa jonnekin muualle. Nod-Miranda elää siirtokunnassa väittäen tulleensä sinne joltain kaukaiselta maatilalta.

Mutta mikään tästä ei olekaan totta. Miranda luulee elävänsä siirtokunnan arkea, mutta itse asiassa siirtokunta on jo ajat sitten kuollut. Mutta tämäkään ei ole totta. Koska lopullinen totuus on, ettei mitään siirtokuntaa koskaan ollutkaan. Enkidun ainut sukkula ei onnistunutkaan alastulossaan planeetalle. Kuoli kaikki kyydissä ja lopulta kuoli kaikki Enkidussa. Tarinan loppu. Mutta vuorten alla oleva muukalaisalkuperää oleva laite, on skannannut näitä kuolleita ihmisiä, ja luonut simulaation, jossa siirtokunta perustetaan, se kukoistaa ja tuhoutuu. Tätä se ajaa loputtomasti ei-fyysisessä virtuaalisessa todellisuudessaan. 

Miranda elää tässä simulaatiossa, tajuamatta sen olevan simulaatio. Fyysinen Nod-Miranda on kuollut laskeutuessaan planeetalle, mutta laite on skannannut hänet ja siirtänyt simulaatioon. Ei-fyysinen virtuaalinen Nod-Miranda elää monia elämiä siirtokunnan eri vaiheissa. Läheiseksi ihmiseksi hänelle muodostuu kaikissa elämissään Liff-niminen tyttö, jonka opettajana hän toimii. Mutta tämä ei siis ole totta. Kern ja kaksi älykästä korppia muunnetaan digitaaliseen muotoon ja lähetetään sisälle simulaatioon. (Aika uskomatonta, että vieraan älyn luomaan tietokonejärjestelmään saadaan sisään nämä luomukset ilman yhteensopivuusongelmia, mutta näin se vain on tässä kirjassa.) Heidän tarkoituksensa on pelastaa Miranda, jonka he mieltävät olevan todellinen tietoisuus ja pelastusta tarvitseva ja haluava olento.

Miranda on jaettu kahtia ennen lähtöään soluttautumaan siirtokuntaan, jonka silloin luultiin olevan oikeasti olemassa. Avaruusaluksessa on siis fyysinen Nod-Miranda, joka  argumentoinut muille virtuaali-Nod-Mirandan pelastamisen puolesta. 

Joka tapauksessa pelastusoperaatio onnistuu, ilmeisesti satojen vuosien jälkeen. (Mahdollisesti kiertoradalla olevat Mirandan ystävät ovat olleet syväjäädytyksessä pitkän aikaa.) Vuorien alainen laitteisto jauhaa siirtokunnan historian 37 kertaa (tai enemmän) alusta loppuun ja Miranda näkee ja kokee sitä eri vaiheissa. Lopulta simulaatioon solutetut Kern ja korpit Gothi ja Gethli pelastavat Mirandan ja totuus paljastuu. Aluksi Miranda luulee siirtokunnan olleen ja tuhoutuneen. Lopulta hänelle paljastuu ettei sitä koskaan ollutkaan. 

Simulaatiosta pelastettu digitaalinen Nod-Miranda siirretään avaruusalukselle jätetyn Nod-Mirandan ruumiiseen. Nod-organismi on tottunut moninaisuuteen, joten tämä ei sitä haittaa. 

Lopulta Miranda saa argumentoitua sellaisen kuvion puolesta, että ei-koskaan-olleen siirtokunnan simulaatio-entiteetit ovat itse asiassa tietoisia todellisia olentoja, jotka pitäisi pelastaa simulaatiosta, tuoda avaruusalukselle ja asentaa keinotekoisesti kasvatettuihin ihmisten kehoihin. Aluksi he noutavat Liffin. Liff elää, ensimmäistä kertaa fyysisenä olentona.

Tarina päättyy Liffin ja Mirandan kohdatessa simulaatiossa Suden, joka on jollain tasolla Laitteiston todellinen olemus. Kolmas kirja Children of Memory päättyy.

 

Minua lievästi ärsytti kirjassa tämä koko siirtokunnassa elämisen liian nurkkakuntainen teema. Olisin halunnut enemmän avaruusmatkailua ja vieraita lajeja. 

Vieraan älyn luoma simulaatiokone oli kiehtova idea. Mikä on sen luomisen motiivi? Miten vieraan älyn motiiveita voidaan edes ymmärtää? Onko simulaation luominen koneen varsinainen perimmäinen funktio? Onko simulaatiossa syvempiä tasoja, joita Miranda ja muut eivät olleet päässet edes näkemään? Jos kone on rakennettu planeetalle miljoonia vuosia ennen kuin alkuperäiset maankaltaistajatkaan Maasta saapuivat, mikä on ollut sen alkuperäinen tarkoitus? 

Pariin otteeseen pohdintaa siitä, mikä on tietoisuus. Onko keinoäly tietoinen olento? Entä simulaatioon luodut ihmiset, jotka koskaan eivät edes eläneet? Ovatko älylliset puhuvat korpit tietoisia, vaikka itse kiistävät sen, ja sanovat olevansa vain ongelmanratkaisukone. Onko Nod-Miranda todellinen Miranda? 

God Emperor of Dune -kirjassa on todella hieno ja minua kiehtonut konsepti. Kuolematon ihmis-hiekkamato-hybridi, joka hallitsee koko tunnettua maailmankaikkeutta Keisarina, näkee tulevaisuuteen ja tuntee/tietää menneestä kaikkien aiempien sukulinjansa ihmisten elämän. Voi tehdä "hakuja" jostain tietystä teemasta, ja kokea miten esiäidit ja -isät ovat sen teeman kokeneet ja ongelmansa ratkaisseet. Todella kiehtova mato! Yleensähän kuninkaan poika tai viimeistään pojanpoika pilaa kaiken mitä isä luonut. Nyt niin ei käy, koska keisari-mato on ikuinen. Mutta mielestäni Frank Herbert tekee virheen, kun ei ota matoa tarpeeksi tosissaan. Mato on luotu vain kirjan nykyhetken tarpeisiin, eikä sen tuhatvuotista elämänhistoriaa käsitellä kovin kunnolla. Vaikka siinä olisi riittänyt käsiteltävää. Lisäksi kirjassa mato-keisari myös kuolee liian helposti ja heppoisesti. 

Tämä sama ongelma usein esiintyy tarinoissa. Vaikka on historiaa ja taustoja ja vaikka mitä, niin kaikki pyörii liikaa nyt-hetkessä ja on alisteista päähenkilön tarinan kertomiselle. Jotain samaa oli Children of Memoryn tietoisuus-pohdinnoissa. Ne eivät olleet tärkeä kunnolla käsitelty teema, vaikka syytä olisi ollut olla. Pohdinnat tietoisuudesta hyvin ja kattavasti esitettyjä, mutta tarpeeksi syvälle ei mennä. Sillä vain leikitellään, ja leikittelyn jälkeen kirjailija haluaa päätyä tilaan, jossa voi perustellusti lisätä taas uuden eliö-ilmiön avaruus-sivilisaatioonsa. Ja kaikki tulevat keskenään toimeen ja lentävät ja tutkivat ja nauttivat ympäri kosmosta. 

Kaunis sitaatti loppuun, jossa Nod-Miranda pohtii ikuisuutta ja sitä mikä on tärkeää: 

But then all things end, she supposes. Her own culture, distributed and varied, has done its level best to future-proof itself. But there will come a time, even if it's the heat death of the universe, when they will be gone. The living and the struggle is all. The moments of joy and sorrow, not just as stepping stones to the future, but taken on their own merits.

Mikään ei kestä ikuisesti, hän ajatteli. Hänen oma hajaantunut ja moniulotteinen sivilisaationsa oli tehnyt parhaansa tehdäkseen itsestään iskunkestävän kaikissa tunnetuissa tulevaisuuksissa. Mutta väistämättä koittaa hetki, vaikka se sitten olisi koko maailmankaikkeuden lämpökuolema, milloin heidänkin aikansa on ohi. Olennaisinta on eläminen ja kamppailu. Ilon ja tuskan kokemukset, tärkeitä itsessään, ei ainoastaan portteina ja askelmina kohti tulevaisuutta.

3/5