Erittäin hyvää kieltä. Kipeän hauskaa. Aidosti kipeää. 

On oma ääni lauseessa kuten Ossi Nymanilla, Harry Salmenniemellä ja Jari Tervolla. Sanon nämä kolme, koska he ainoat  muut jotka väittäisin tunnistavani. Sanotaan kait jossakin että hieno on se hetki, kun kirjoittaja oman lauseensa löytää ja saattaapi hän siitä humaltuakin. Hienoahan se onkin, mutta olen kyllä sitäkin miettinyt, että eikö se loppujen lopuksi ole vain maneeri. Mutta kaikilla ei ole sitäkään. 

Tässä on kahdeksan kirjettä, jotka päähenkilö suoltaa komerostaan maailmaan. On olemassa juonikin, nämä eivät ole täysin irrallisia. 

Tuli mieleen stand up -komiikka, ja sitten viimoisessa luvussa se onkin teemana. 

En tiedä onko kirjoittaminen voinut tapahtua niin, että kirjoittaja itsekin on vain päättänyt alkaa tuutata ulos vapaamuotoisesti. Voiko tätä analysoida kirjallisuustieteellisesti, ja siis voi toki, mutta onko sillä analyysillä mitään todellista so. kirjoittajankin tunnustamaa pohjaa. En hauku, pohdin. Että voiko tällaisen tehdä ilman mitään mieltä?