! Juonikin paljastuupi !

Sijoittuu samankaltaiseen maailmaan kuin Karsintavaihe. Yllätys minulle, että Verronen halunnut kirjoittaa samasta kuviosta kaksi kirjaa.

Minun on hyvin hankala sanoa mikä on Verrosen pyrkimys tässä kirjassa. Voimakkaan hierarkkinen totalitaristinen epädemokraattinen yhteiskunta kuvattuna. Päähenkilö ei ole vapaustaistelija. Päähenkilö ei ole masentunut. Päähenkilö haluaa jotenkin pärjätä ja yrittää eteenpäin. Hän ajautuu tekemään työtä, jossa satutetaan toisia ihmisiä. Ikinä ei kuvata mielestäni tunnontuskia. 

Onko Verrosen viesti, että diktatuureissakin voi selvitä, kun osaa vaan elää oikein. Vai onko viesti että tämä kaikki tässä kuvattu on väärin. Kuvattu niin etäältä, ettei ole helppo sanoa. 

Ja maailma menee tarinan edetessä entistä tiukemmaksi. Muuttuu nopeasti. Uusi järjestys. Paljon hävitetään. Vanhaa järjestelmää, vanhaa luontoa. Tätäkään ei surra erityisesti päähenkilön kautta. 

"Tunsin itseni sopivan vähäiseksi ja vapaaksi." 

Kotkat eivät pyydystä kärpäsiä. 

Elää omassa lokerossaan. Kuvataan, miten joidenkin ilmeisesti kammoaman karanteeninkin voi nähdä turvaverkkona. Siellä vaaditaan vain kahdeksan tuntia "kappaletöitä" päivässä ja muuten täysi ylöspito.

Todetaan usein, ettei ei ole tunteita, joita ehkä pitäisi. Mutta sitä on mikä on. Rehellisyys. Todellisuudessa elämistä.

Kirja loppuu päähenkilöön pohdintaan, että kannattaako oikeastaan elää ollenkaan. Että kannattaako jatkaa, kun niin paljon menetetty. Sitten hän kuitenkin löytyy syitä jääkarhun pennuista ja kuumailmapallostaan. Minusta todella hienoa, että ne syyt olivat konkreettisia asioita tuolla lailla. Eivät teoriaa. Toisaalta ne sisältävät enemmän kuin konkretian.