Lapsena katsoin Smurffit-animaatiosarjaa.

En tiedä miksi. Kai koska animaatiot miellettiin lasten sarjoiksi (ja niitä olivatkin sikäli kun mikään on), eikä niitä paljon ollut. Katsottiin mitä saatiin. Syötiin mitä saatiin. Pettua, savea, karkkeja. 

En tiedä miksi ja miten ja missä sarja oli tehty.

En tiedä mikä sarjan todellinen viesti oli. Tai todelliset viestit. 

On kylä pieniä sinisiä olentoja. Vain yksi heistä on nainen. 

Jos sama idea toteutettaisiin nykyisillä asenteilla, olisi tuo "vain yksi nainen" -idea luonteeltaan ja taustasyiltään aivan toisenlainen. 

Tuossa vanhassa sarjassa nainen oli vain tapa luoda epätyypillinen ja erikoinen hahmo. Tuolloin paljon enemmän kuin nykyään ajateltiin miehen olevan ihmisen perussapluuna.

Kuvasiko Smurffit-sarja pienten kansojen vaikeuksia säilyttää itsenäisyytensä?

Kuvasiko Smurffit-sarja ihmisten fantasiaa haluta muuttaa metsään pois sivistyksestä. 

Kuvasiko yhteisöllisyyden kaipuuta? 

Aivan sama ja en tiedä.

Mutta nyt kerron varsinaisen. 

Eräässä jaksossa smurffien vihollinen Velho sai lahjapaketin. En muista miksi. Ehkä koska smurffi-kylässä oli hetkellinen status quon häiriö siitä syystä, että joku heistä oli jeesus/buddha -seteissä ja ehdottanut rakkautta viholliselle.

Ja niin siinä jostain syystä kävi, että synkkään linnaansa sai velho paketin ja sen avasi. 

En muista mitä kaikkea paketissa oli, mutta siinä oli jonkinlainen lelu velhon kissalle. 

Kun kissa sai tämän lelun, se leikki sen kanssa iloisesti velhon linnan, kotinsa, lattioilla. Jahtasi sitä. Oli täynnä iloa.

Mutta velho lopetti tämän ilon ottamalla kissaltaan lelun pois. Kissa oli surullinen. Mutta ennen kaikkea minä olin surullinen.

Edelleen muistan tuon surun. 

Jotenkin se liittyi siihen, että kissa oli vain viaton eläin. Se sai lelun. Se ilostui. Sen ilo todisti että siinä oli hyvää. Sitten velho vie sen pois. 

Edelleen edelleen paha olo tuosta. Kiitos taiteilijoille. Teillä on suuri vaikutus. Överit ja vajarit on eri ihmisille erit.